— Äiti, minä tiesin, että se oli taskussani.
— Geneviève!
— Minä tahdoin häntä vielä tavata.
— Tuota pientä kukkasten tekijää!… Minä en voi sinua ymmärtää, lapseni…
— Tein väärin, kun en puhunut totta, antakaa anteeksi, äiti!…
Rouva de Préal kääntyi pois, mitään vastaamatta.
Monta viikkoa oli kulunut, eikä Geneviève ollut saanut tilaisuutta täyttämään lupaustansa; kuitenkaan hän ei sitä unhoittanut.
Vihdoinkin, eräänä sunnuntaina, kun rouva de Préal oli poissa, sai hän
Felicien itseänsä seuraamaan.
— Mihin menemme? kysyi tämä, kun kummastukseksensa näki olevansa kaupungin-osassa, jossa ei asunut kukaan Genevièven tuttavista.
— Käydään vieraisilla, mutta minä tahdon mennä sinne yksinäni, ja siksi ajaksi sinä saat jäädä tänne puistikkoon odottamaan. Tässä on sanomalehti sinulle ajanvietteeksi.