— Oi, hyvä neiti, ei se käy laatuun!… Mitä rouva sanoisi?…
Felicie-parka huusi.
— Ei hän mitään sanoisi, koska hän itsekin on minut sinne saattanut.
— Hän siis tietää?…
— Ei vielä, mutta vast'edes hän saa sen tietää. En minä semmoista tee, jota täytyisi häneltä salata.
— Miksi ette hänelle siitä puhunut? Ehkä hän itsekin olisi teitä seurannut.
— Sitä juuri minä en olisi tahtonut, Geneiève vastasi.
— En minä kuitenkaan uskalla laskea teitä yksin menemään, hyvä neiti, sanoi Felicie, oltuaan hetken aikaa ääneti.
— No hyvä, Felicie, sinä saat seurata minua, jos se sinua rauhoittaa; mutta nähtyäsi, ketä minä menen katsomaan, saat mennä; eikö se hyvin sovi? Ja sinä odotat minua täällä.
He saapuivat eräälle kadulle, joka päättyi pieneen puistoon ja astuivat sitte ahtaita portaita ylös. Toisessa kerroksessa Geneviève seisahtui Ja kolkutti ovelle, jolle Céline Lebeaun nimi oli kirjoitettu.
Kukkastentekijä istui yksinänsä avatun akkunan ääressä; hän käänsi vitkalleen päätään, ja kalpeat kasvonsa lensivät punaisiksi, kun hän tunsi vieraan.