— Yksinännekö olette? Geneviève kysyi.
— Aivan yksinäni; isä on ulkona, ja rouva Gregoire meni sisarensa tyttären luo.
— No, nythän oikein saamme haastella. Felicie, puolen tunnin perästä tulen puistoon.
Rauhoitettuna Felicie tottelevaisesti lähti menemään, mutta ei häneltä tullut paljon luettua sinä aikana, jonka hän odottaen vietti eräällä puiston penkillä. Hänelle johtui mieleen kaikki seikat Genevièven lapsuudesta, siitä saakka kun tämä niin salaperäisesti ilmestyi rouva de Préalin kotiin; hän muisteli lapsen kummallista taipumusta rakastamaan kaikkia köyhiä, ja heitä vertaisinansa pitämään, ja hän vaipui ajatuksiin.
Liikutettuna ja onnellisena Céline ensi ihastuksen perästä joutui hiukan hämilleen Genevièven seurassa, josta hän viikkokausia oli uneksinut. Hänen yksitoikkoisessa elämässään semmoinen tapaus, kuin Genevièven käynti, ei voinut jäädä unhotukseen, eikä uusia tapauksia tullut haihduttamaan sitä tunnetta, jonka Genevièven suudelma oli hänessä herättänyt. Valkoinen syreeni-oksa oli lakastunut, mutta hän oli huolellisesti pannut sen talteen samaan rasiaan, johon hänen kalleimmat kapineensa, äitinsä vihkimäsormus ja ruusu, jonka Jacques kerran oli antanut hänelle malliksi, olivat kätkettyinä. Mutta metsäkukat, joita Savigny oli hänelle poiminut, eivät siellä olleet.
Céline katsoi kaunista, nuorta tyttöä, joka oli istunut hänen viereensä ja piti hänen kättänsä omiinsa suljettuna.
— Minä en enää luullut sauvani teitä nähdä, hän sanoi.
— Lupasinhan niinä tulla, vastasi Geneviève nuhtelevaisesti.
— Se tuntui minusta unennäöltä. Ellei minulla olisi syreenin oksaa ollut, niin olisinkin pitänyt sitä unelmana.
— Vai on se vielä tallella? Se mahtaa toki olla aivan lakastunut.