— Niin onkin, mutta koska se oli teidän antamanne, niin minä en millään muotoa olisi malttanut heittää sitä pois.
— Sittehän te vähän rakastatte minua? sanoi Geneviève suloisella äänellä.
— Koko sydämestäni minä teitä rakastan, vaikka en tiedä teidän nimestännekään.
— Kas, tuota minä en tullut ajatelleeksi! Mutta minä puolestani tiedän teidän nimenne, koska se on ovellenne kirjoitettuna. Minun nimeni on Geneviève de Préal.
— Sehän kaunis nimi. Nyt muistelenkin, että tuo rouva kutsui teitä
Genevièveksi. Hän on kai teidän äitinne?
— On, vastasi tyttö, hetkisen arveltuaan. Muistaissansa tuon suojelevaisen tavan, jolla rouva de Préal oli Célineä puhutellut, hänen olisi tehnyt mieli vastata: "Ei hän minun oikea äitini ole!" — Mutta rouva de Préal oli niin monta kertaa kieltänyt häntä sitä kenellekään ilmoittamasta, ettei hän nytkään tahtonut sitä tehdä.
— Mutta kertokaa te itsestänne, hän kehoitti. Minä tahtoisin mielelläni tietää kaikki.
Ja Céline, joka niin harvoin puhui itsestänsä, rupesi kertomaan yksinäisestä, työläästä elämästänsä kaikkine unelmineen. Hän puhui isästänsä, joka oli niin hyvä ja joka piti tyttärensä viallisuuden niin suurena onnettomuutena. Sitte hän rupesi rouva Gregoiresta puhumaan.
— Tuo ilkeä, paksu akka, joka niin itseänsä ihailee? katkasi Geneviève hänen puhettansa.
Céline ei voinut olla nauramatta.