Näin puhuen Geneviève katsoi pientä kelloansa, joka riippui hienoissa kultavitjoissa.
— Se näkyy seisovan, hän sanoi; eilen illalla varmaan vasten tavallisuuttani unohdin sitä vetää. Tiedättekö sanoa, mitä kello on.
— Luulen, että se hiljan löi puoli.
— Eikö teillä ole kelloa?
— Ei, mutta minä kuulen torninkellon lyövän, jos pidän vaaria.
— Kello olisi teille seuraksi. Ottakaa tämä, minä en sitä tarvitse, meillä on joka huoneessa pöytäkello.
Ja irroitettuaan kellon ketjuista, hän laski sen Célinen syliin.
— Ei, minä en saata sitä ottaa, sanoi Céline hänelle oudolla lujuudella. Ottakaa se pois.
— Minkätähden? Se on minun, mutta minä soisin ennemmin, että se olisi teidän omanne.
— Mutta minä en huoli siitä.