Sitten hän lempeämmällä äänellä lisäsi:
— Tuhat kiitosta: mutta minä en saata ottaa sitä vastaan.
Geneviève pisti kellon jälleen vyöhönsä, sen enempää sanomatta.
— Oletteko kaikki minulle kertonut? hän kysyi ja nousi lähteäksensä. Eikö teillä ole muita sukulaisia tahi ystäviä, eikö ketään, joka teitä rakastaa?
— Ei minulla yhtään ystävää ole. Yksi minulla oli, muuan koulu-toverini, mutta hän on kuollut.
— Onpa surkeaa elää noin yksinään. Minäkin tunnen itseni yksinäiseksi… Ennen minulla oli veljeksiä, yksi iso velikin, jota minä niin paljon rakastin!…
— Onko hän kuollut?… Céline kysyi.
Siihen ei Geneviève antanut mitään vastausta, eikä Céline sitä toista kertaa kysynyt. Hän ajatteli itsekseen, että hänellä oli ilo, alituinen ajatus, unelma, joka teki hänen elämänsä valoisammaksi kuin Geneviève voisi aavistaakaan, mutta kuinka sitä kävi hänelle ilmoittaa. Ihan mahdotontahan se oli.
— Veljeni nimi oli Jacques, kertoi Geneviève, jolle entiset miltei unohduksiin joutuneet ajat yht'äkkiä rupesivat selkenemään.
— Vai Jacques… Céline vitkalleen toisti.