— Nyt minun täytyy mennä; Felicie-parka lienee jo väsynyt minua odotellessaan. Yhtä asiaa kuitenkin vielä teiltä kysyn. Kuinka vanha te olette?
— Kaksikolmatta ja puoli vuotta.
— Melkein seitsemän vuotta vanhempi minua… Sitä minä en olisi uskonut. Annatteko minulle jotain muistoksi?
— Antaisin, mutta minulla ei ole mitään annettavaa.
— Antakaa oksa tästä reseedasta. Se ei ainakaan lakastu niinkuin syreenikukat.
Céline valitsi kaikkein kauniimman, sitte he syleilivät toisiansa, ja Geneviève läksi menemään. Alikerran pimeissä portaissa hän tapasi nuoren miehen, joka vetäytyi syrjään, päästääksensä häntä ohitsensa. He katsoivat toisiansa silmiin, mutta pimeässä oli mahdotonta toistensa kasvoja eroittaa.
— Kuka teillä kävi? kysyi Jacques Célineltä.
— Se oli neiti de Préal. Vai tuliko hän teitä vastaan? Eikö hän ollut kaunis? Minä en koskaan ole nähnyt semmoisia silmiä, kuin hänellä on, ne ovat tumman siniset, mutta niin lempeät… Geneviève de Préal… minä rakastan niin tuota nimeä…
— Geneviève!… kertoi Jacques. Mitä hän täällä kävi?
— Hän on jo kerran ennenkin äitinsä kanssa täällä käynyt, vastasi
Céline, joka oli hiukan hämillään.