— Hänen äitinsä… Jacques uudestaan kertoi. Oliko hän äitinsä näköinen?
— Ei hiukkaakaan, he eivät ensinkään olleet toistensa näköisiä.
Jacques jäi hetkeksi miettimään.
— Ei se voi olla hän, hän itsekseen sanoi, hän on vielä lapsi. Ja vaikka olisikin, niin hän ei kuitenkaan enää minua tuntisi. Hänen silmissään minä vaan olisin työmies, jota tulisi karttaa, jott'ei hame likaantuisi. Parempi vaan, etten häntä tapaa.
Céline ei ollut unhottanut Augustinen puheita ja kertomusta pienestä kevätkukkasesta; hän arvasi, että turha toivo oli ruvennut Jacquesin mieltä vaivaamaan, mutta hän ei rohjennut sitä häneltä kysyä.
Matkallansa puistoon, jossa hänen oli määrä Feliceä tavata, Geneviève
ikäänkuin unessa näki jo kauan unohdettuja kasvoja ja tapauksia.
Paraiten hän muisti Jacquesin — hän oli kuulevinansa hänen sanovan:
"Minun pikku kuningattareni!"
Tultuansa Felicien luokse, hän äkisti katkaisi tämän valitukset siitä, että tuo määrätty puolituntia oli venynyt kokonaiseksi tunniksi, ja istuen hänen viereensä hän hyväillen sanoi:
— No, hoitaja-kulta, älä nyt minua toru, vaan kerro tyyni kaikki, mitä silloin tapahtui, kun minua rouva de Préalin luokse tuotiin.
— Neiti!… jos rouva teitä kuulisi.
— Ei hän minua kuule. Enhän minä tahtoisi häntä surettaa. No, Felicie, kerropas nyt vaan kaikki mitä tiedät!