— En minä mitään ostanut, mutta minulle annettiin lahjaksi yksi kukka, tämä resedan oksa.
— Annettiin lahjaksi! kertoi rouva de Préal kauhistuen. Sinä annoit tuon köyhän tytön antaa itsellesi kukkasia? Niinmuodoin otit leivän hänen suustansa!…
— Oi, äiti, hän oli niin onnellinen, kun sai sen minulle antaa. Tiedättehän itsestänne, että antaminen tuottaa enemmän iloa kuin ottaminen.
— Epäilemättä, mutta sitäpä sinä juuri et ole tullut ajatelleeksi.
— Päinvastoin, siitäpä minä olenkin niin onnellinen, että hän antoi minulle yhden noista kukkasistaan, joita hän taitaa niin sievästi tehdä.
Mutta rouva de Préal ei muuttanut mieltänsä.
Luulinpa, että Geneviève oli unhottanut nuo kummalliset tuumansa, hän ajatteli; hän näytti jo muuttuneen muiden ihmisten kaltaisiksi… Olipa onnetonta, että satuin häntä tuon kukkasten tekijän luokse viemään. Mutta kai tuo oikku pian häneltä unhottuu, kun muutamme maalle.
Vaikka rouva-parka koki mieltänsä näin rauhoittaa, niin hän kuitenkin kävi sangen levottomaksi, ja oli hyvien neuvojen sekä viisaiden opetuksien tarpeessa.
Vapaaherratar de Chabrand'ilta hänen ei sopinut niitä pyytää, sillä tälle vanhalle rouvalle olisivat kaikki Genevièveä koskevat valitukset olleet voittoriemuksi. Erinomaisen sallimuksen johdosta sattui juuri sopivalla ajalla tulemaan se mies, jota hän tarvitsi.
Kun rouva de Préal, pahoillansa keskustelustaan Genevièven kanssa, masentuneena jäi nojatuoliin istumaan, ilmoitettiin hänelle herra Bousquet'in tuloa.