"'Ollessani teidän kanssanne en pelkää.'
"'Sinä olet oikeassa', huudahdin niinä. 'Ei mitään pahaa ole sinulle tapahtuva; olen sen kyllä estävä. Ratsastakaamme nyt niin joutuin, etteivät he saa aikaa nähdäkään meitä. Täyttä laukkaa!'
"Tunsin taas olevani kuumeentapaisessa mielentilassa. Tarkastin hevosen mäkivöitä; katsoin suitset, ohjakset ja satulavyön. Kaikki oli reilassa; hyppäsin taas satulaan. Asetin ohjakset vasempaan käteeni; oikealla pidin pojasta kiinni ja nojauduin hänen ylitsensä, niin että melkein kokonaan peitin häntä.
"'Pidätkö hyvästi kiinni?'
"'Pidän.'
"Vapisin kuin haavanlehti ja purin hampaitani yhteen. Siitä hetkestä tiedän mitä pelkääminen merkitsee.
"'Ja nyt eteenpäin!'
"Hevoseni teki pitkän loikauksen, tuntiessaan kannukset, ja kiiti ulos tasangolle. Kuinka se lensikin eteenpäin, tuo raisu hevonen, mutta miten aika kuitenkin tuntui minusta niin pitkältä! Olimme jo ehtineet enemmän kuin kolme sataa meetriä, eikä vielä ollut yhtään laukausta ammuttu. En uskaltanut silmäillä ojanteesen päin. Olin kokonaan kiintynyt hevoseni ohjaamiseen ja tuontuostakin täytyi minun väistää ratsuani syrjään niiden kuolleiden hevosten tähden, jotka makasivat tiellä. Olimme jo päässeet kahden sellaisen ohitse, eikä vihollinen ollut vielä mitään merkkiä siellä olostansa antanut. Tietä ei siis enää vartioittu ja olimme esteittä pääsevät perille.
"Mutta niin ei käynyt. Pamaus, jota pian seurasi toinen ja vielä yksi, osoitti että vihollinen yhä oli väijymässä ja että vaara vieläkin oli sama. Mutta kaikki luodit suhahtelivat takanani; hevoseni nopeus oli meidän pelastuksemme. Iskin kannukset sen sivuihin, samalla kun tuo pikkuinen poika kohotti päätänsä, kuunnellaksensa tuota hänelle outoa ääntä, mitä luodit aikaansaivat, jotka ilmassa lauloivat valitusvirttänsä.
"Kiihtynyt hevoseni pikemmin lensi kuin juoksi, ja olimme ainakin kerinneet jo kaksi kolmannesta tiestä, kun meitä siltä osalta kanavaa mikä läheni tietä kohtasi plutoona-ampuminen. Hevoseni teki hurjan hyppäyksen sekä rymähti äkkiä maalian, ja minä vierin kymmenen askelta eteenpäin pojan kanssa. Olin melkein samassa silmänräpäyksessä jaloillani; olin satuttanut itseäni pahoin ja nilkutin, mutta saatoin kuitenkin seisoa jaloillani; läheisyydessä makasi Guiseppe. Hän makasi pitkänään tomuisella tiellä ja nousi istualleen, silmät hurjistuneina ja itse aivan huumautuneena tuosta kovasta kolauksesta. Ilahduin suuresti nähdessäni hänen liikahtavan ja tartuin häneen kiinni nostaakseni häntä seisomaan, mutta hän parkasi heti sydäntä vihlovalla äänellä ja kaatui takaisin maahan. Hänen oikea reitensä oli murtunut polven yläpuolelta.