Mariane. Frosine.
MARIANE. Ah! Frosine, kuinka minusta tuntuu oudolle, tunnenpa olevani kovin peloissani.
FROSINE. Mutta minkätähden olette niin levoton?
MARIANE. Voi sentään! vieläkö kysytte? Ettekö ymmärrä sen pelkoa, joka näkee edessään mestauslavan, jonne häntä tahdotaan saattaa.
FROSINE. Huomaanpa että, jos toivotte suloista kuolemaa, ei Harpagon ole se mestauslava, jolle tahtoisitte joutua, ja näenpä silmistänne, että tuo nuori valkotukka, josta olette minulle puhuneet, muistunee mieleenne.
MARIANE. Niin, Frosine, sitä en tahdo kieltää ja hänen kohteliaat käyntinsä meidän luonamme ovat vaikuttaneet sydämmeeni sen tunnustan.
FROSINE. Mutta tiedättekö kuka hän on?
MARIANE. En; en tiedä ken hän on. Mutta minä tiedän hänet mieheksi, jota voi rakastaa, tiedän että, jos minä saisin valita, ottaisin hänet enemmin kuin kenenkään muun.
FROSINE. Hyvänen aika! Kaikki nuo keikarit ovat viehättäviä ja ajavat asiansa varsin hyvin, mutta useimmat ovat köyhät kuin rotat, paljon parempi on, että otatte vanhan puolison, joka tuottaa teille paljon tavaraa. Tunnustan tosin, ett'ei silmä ja tunto mielellään suostu tähän kauppaan, että saa kärsiä monta vastusta moisen aviomiehen parissa; mutta eihän se ole ijäksi päiväksi, ja hänen kuolemansa saattaa teidät pian tilaisuuteen ottamaan suloisemman sulhon, joka sitten kaikki asiat parantaa.
MARIANE. Oi! Frosine, on kamalaa, kun, ollakseen onnellinen, täytyy toivoa taikka odottaa toisen kuolemaa, ja lisäksi ei kuolema aina noudata meidän toivomuksiamme.