JAQUES. Hän on väärässä totta tosiaankin.
CLEANTE. Eikö hänen pitäisi hävetä mennä naimisiin noin vanhoilla päivillä. Sopiiko hänen enää ajatella avioliittoa? Eikö hänen tulisi jättää nuo hommat nuoremmille?
JAQUES. Te olette oikeassa. Hän laskee leikkiä. Antakaapas kun minä sanon hänelle pari sanaa. (Harpagonille.) No, kas niin! poikanne ei olekaan niin uppiniskainen kuin luulette. Hän katuu jo tuhmuuttansa. Hän sanoo että pojan tulee aina isäänsä kunnioittaa, hän kiivastui vaan ensi pikaisuudessaan, mutta ei hän enää kieltäy noudattamasta tahtoanne, kun te vaan suostutte kohtelemaan häntä paremmin kuin taannoin ja antamaan hänelle vaimoksi sen, johon hän on mieltynyt.
HARPAGON. Ah! sano hänelle, herra Jaques, että hän siinä tapauksessa saattaa toivoa minulta mitä tahansa, ja että jätän hänelle vallan valita kenen hyvänsä, paitsi tietysti Marianea.
JAQUES. Antakaapas olla. (Cléantelle.) Isänne ei olekaan niin tuittupäinen kuin luulette, hän vakuuttaa että teidän uppiniskaisuutenne häntä ensin harmitti, mutta nyt hän myöntyy kyllä toiveisiinne, kun te vaan tahdotte kohdella häntä hellyydellä, olla myöntyväinen ja totella häntä niinkuin pojan tulee.
CLEANTE. Ah, mestari Jaques, saatte hänelle vakuuttaa että kun hän vaan myöntyy antamaan minulle Marianen, niin on hän minussa löytävä mitä tottelevaisimman pojan maan päällä, enkä koskaan tahdo tehdä mitään kysymättä hänen tahtoansa.
JAQUES (Harpagonille). Nyt se on tehty! Hän myöntyy kaikkeen.
HARPAGON. Kas niin käypi oivallisesti.
JAQUES (Cléantelle). Kaikki on selvillä. Hän tyytyy lupauksiinne.
CLEANTE. Jumalan kiitos!