Octave. Vähän sen jälkeen näkee Léandre erään nuoren mustalaistytön, johon hän ihastuu.
Scapin. Oh! Senkin tiedän.
Octave. Hyviä ystäviä kun olemme, uskoi hän heti rakkautensa minulle ja vei minut katsomaan tyttöä. Hän oli mielestäni kyllä kaunis, mutta minuun ei tyttö tehnyt samaa vaikutusta kuin Léandre olisi toivonut. Hän puhui rakastetustaan minulle joka päivä, ylisteli myötäänsä hänen suloaan, kiitteli hänen neroaan. Ja monta kertaa hän soimasikin minua, kun en muka kylliksi ottanut osaa hänen ylistysvirsiinsä, enkä välittänyt hänen lemmenhankkeistaan.
Scapin. Vielä en ymmärrä mitä tällä kaikella tarkoitatte.
Octave. Kun eräänä päivänä seurasin Leanderia hänen rakastettunsa holhoojan luo, kuulimme muutamaa syrjäkatua kulkiessamme pienestä talosta surkeasti valittavan äänen. Kysyimme syytä siihen. Eräs vaimo selitti silloin voivotellen, että talossa oli ulkomaalaisia naisia niin kurjan onnettomassa tilassa, ettei kukaan ihminen voi heitä säälimättä katsella, ellei ole aivan tunteeton.
Scapin. Entäs sitten?
Octave. Uteliaisuutemme sai meidät houkutelluksi sinne. — — Astuimme huoneeseen. Siellä näimme kuolevan naisen ja hänen vieressään katkerasti itkevän tytön. Tuo tyttö oli maailman kaunein tyttö.
Scapin. Ahaa!
Octave. Joku toinen olisi hänen vaatteissaan näyttänyt inhoittavalta, sillä hänellä ei ollut päällään muuta kuin pieni, soma hame, yksinkertainen, liinainen röijy. Päälaella oli keltainen myssy, jonka alta kutrit valuivat olalle. Tällaisessa asussa oli hän niin perin suloinen, hän oli ihanuus, herttaisuus ja sydämellisyys itse.
Scapin. Jo alan käsittää.