CLÉANTE.
Ja kuink' on vieraan käsiin ne luovutettu?
ORGON. Niist' alkoi ahdistaa mua tunnonvaivat ja turvaamaan tuon veijarin neuvoon saivat; ja hän pani päähäni, että mun varmint' ois lipas tallettaa hänen taakseen, luotani pois, muka että sillä varjolla kieltää voisin, jos milloin tultaisiin mua tutkimaan, ja tunnolla turvallisella vannoa toisin, kuin asia oikealt' oli laidaltaan.
CLÉANTE. Paha juttu teille, päältä jo nähdä voi sen: varat, salaisuudet vallassa miehen moisen! Vähän siinä — se on minun ajatukseni avoin — te harkitsitte, kun teittekin tuolla tavoin. Hän voi nyt tehdä teille temppua monta. Ja noin kun kaikk' edut ensin hän teiltä voittaa, hänt' ärsyttää on varsin varomatonta; paras sovinnon tietä vain nyt selvitä koittaa.
ORGON. Niin hurskas, niin pyhän pyhää intoa näytti, ja niin sydän häijy, niin viekkaus mielen täytti! Ja minä sen viheliäisen kun mieron tieltä… ei, mult' ei enää ne hurskaat hullitse mieltä; varon vast'edes heitä kuin ruttoa tarttuvaista ja olen heille pahempi paholaista.
CLÉANTE. Kas, siin' on taas tuo ainainen liioittelunne! Te ette missään mieltänne malttaa tunne, on kohtuus teille outoa, ilman rajaa ain' aatos hillittömyydestä toiseen ajaa. Nyt huomaatte, vihdoin erhetyksenne nähden, miten teitä tuo tekohurskas nenästä veti. Mut jos sen mielitte korjata, minkä tähden uus erhetys ja suurempi tehdä heti, samaks sydämeltään katsoa katala konna ja se, joka elää hurskaana, nuhteetonna? Jos julkea veijari hurskaaksi naamaa vääntäin saa teidät uskomaan sitä, silmänne kääntäin, hänen kanssaan kaikkiko muut ovat yhtä maata, tosihurskast' enää ei muka olla saata? Ei, saakoot uskonkieltäjät väittää moista, hyve toist' on ja hyveen varjo, se tietkää, toista. Ylen varhain kiittämästä te pidättäykää ja keskitietä hairahtumatta käykää. Teilt' älköön saako arvoa teeskely kurja, mut älkää myös tosihurskaille olko nurja; jos sittenkin eksytte liioitteluihin mennen, niin liian hyvää huonoista luulkaa ennen.
Toinen kohtaus.
Orgon, Cléante, Damis.
DAMIS. Isä, onko se totta, uhkaako teitä se konna, hyvät työt kaikk' unhottaako hän tunnotonna; oman hyvyytennekö aseeksi teitä vastaan se julkea kääntää, haastaen jumalastaan?
ORGON.
Niin, poikani, niin; se mieltäni polttaa ja kaivaa.
DAMIS. Minä menen ja korvat koiralta siltä leikkaan, hänen röyhkeyttänsä vastaan ma ryhdyn veikkaan; hän teit' ei kauan, sen sanon, enää vaivaa; minä nujerran hänet, missä hän tielleni osuu.