Miltei mielettömänä ryntäsi hän kiviportaita ylös. Hän näki toistamiseen, mitä jo kerta ennen oli nähnyt: rikkinäisiä huonekaluja, verellä tahrattuja seiniä, avojalkojen hurmeisia jälkiä taittuneiden nuolien ja revittyjen hiuskutrien vieressä.
Kuin haavoitettu metsänpeto syöksyi Hurtado Mirandan huoneeseen. Tyhjä se oli, niinkuin toisetkin; seinissä näkyi keihäänpistojen ja ammuttujen kuulien jälkiä; verta oli lattialla.
Mutta kun hän miltei mielettömänä huoneen keskellä seisoen oli tarkastanut ympärillään vallitsevaa hävitystä ja hänen epätoivoiset silmänsä siten tuijottivat lattiaan, näytti hänestä kuin olisi siinä ristiin rastiin käyvien veritahrojen välillä kirjaimia.
Niin, siinä oli todellakin kirjaimia. Joku kuoleman kourissa oleva oli kirjoittanut ne vereen kastetulla sormellaan, ilmoittaaksensa jotakin takaisin-palaaville.
Hävitys ei ollut kokonaan näitä kirjaimia poistanut, kaksi sanaa saattoi selvästi erottaa, kaksi paljon sisältävää sanaa:
Paragualaisia — Miranda.
Hurtado heittäytyi maahan ja suuteli kallista nimeä, kallista verta. —
Mitä olikaan täällä tapahtunut?
II.
Kosto.