"Mitä tahdot sinä täältä, kuningas?"
Niin huusi hän rosvojoukon päällikölle. Hän nimitti häntä kuninkaaksi, muistuttaakseen häntä hänen arvostaan. Arvosta! Mangora ei nyt ollut ihminenkään, oli eläin.
"Mitä minä tahdon? Minä rakastan sinua. Seuraa minua, kaikki täällä nukkuvat; rupea kuninkaan puolisoksi. Minä rakastan sinua, rakasta sinä minua! Älä huuda, kaikki nukkuvat; mutta portin ulkopuolella vartioivat paraguailaiset; ne ovat varustetut kirveillä ja myrkytetyillä nuolilla. Jos huudat, vihellän minä, ja silloin tappaa minun väkeni teidät kaikki, niinkuin se tappoi ne, jotka teitä ennen täällä asuivat. Sinua ei voi kukaan auttaa, sillä se, joka juo agavista, makaa uuvuksissa kaksi päivää. Ojenna minulle kätesi! Minä joko talutan sinut asuntooni tahi laahaan sinut sinne silkkisistä kutreistasi."
Miranda koetti hymyillä; hän pakotti itsensä siihen, mutta hänen huulillaan kävi suonenvedon tapaisia nykäyksiä. Sitten ojensi hän päällikölle kätensä.
Hän hymyili, voidaksensa paremmin saada käsiinsä intiaanin rinnalla vitjassa riippuvan vaskipillin. Hän tahtoi heittää sen ulos akkunasta. Kun Mangora lähestyi, tempasi Miranda pillin ja viskasi sen ulos.
Sitten huusi hän kauhistuksen ja epätoivon koko voimalla:
"Nunjo, herää! Viholliset ovat täällä!"
Mirandan huudosta alkoi raskaita askeleita kuulua Nunjon huoneesta; tämän espanjalaisen pää kesti enemmän kuin tavallisen ihmisen; juovuttava juoma ei ollut voinut häntä niin kokonaan voittaa, ettei hän olisi herännyt Hurtadon puolison hätähuudosta. Kuului kilisevä ääni.
Mangora, kun oli kadottanut vihellyspillinsä, huomasi joutuneensa petetyksi.
Hän riensi akkunan luo ja heittäytyi sieltä alas pihalle. Intianinaiset olivat jo avanneet portit. Linnan pimeissä solissa odotti aseellisia paraguailaisia.