Samassa kun Hurtado avasi silmänsä, päästivät naiset ylen kauhean huudon, jonka johdosta takimaisista huoneista ryntäsi joukko miehiä, etupäässä päällikkö, joka sangen suuresti muistutti Mangoraa. Intiaanien kasvoja on muukalaisen varsin vaikea erottaa. Hurtado luuli sentähden, että hänellä oli Mangora edessänsä, ja hän ajatteli, voisiko löytyä suurempaa, helvetillisempää tuskaa, kuin nähdä verivihollisensa edessänsä ja itse maata voimattomana kahlituin käsin!
Päällikkö viittasi seuraajilleen, että jäisivät huoneen ulkopuolelle, ja astui sitten yksin vangitun espanjalaisen luo.
"Valkoinen vihollinen", alkoi hän murteellisella espanjan kielellä; "sinä olet kahleissa, olet kuin kapaloitu lapsi minun käsissäni! Olet viimeinen kaikista niistä valkoisista miehistä, jotka meri lähetti tänne uivissa huoneissa; toiset kaikki olemme me tappaneet. Heillä oli lujat aseet — me tapoimme heidät viekkaudella. Te tulitte tänne kostamaan; me vangitsimme teidät kaikki viekkaudella. Kaksikymmentä sinun tovereistasi joutui elävältä minun käsiini. Meillä ei ole rautavaatteita; emme koetakaan pukeutua teidän asuihinne, sillä niissä luulee liikkuvansa omassa vankilassaan. Ja kumminkin olemme voittaneet teidät! Sinun veljesi, valkoinen jalopeura, on kumminkin surmannut minun veljeni Mangoran."
Kun Hurtado kuuli nämä sanat, purkautui tyydytyksen huokaus hänen rinnastaan.
"Sovittaakseni kaatuneen hengen olen antanut tappaa sinun seuralaisesi. Kaikki! Minä annoin heidän kuolla tuskissa. Ensimäisen sidoimme muurahaispesään; punaiset muurahaiset söivät hänet elävältä. Toisen ompelimme me raakoihin puhvelinnahkoihin ja asetimme hänet polttavan auringon paisteeseen; raa'at nahat kuivuivat ja musersivat hänet kuoliaaksi. Kolmannen tervasimme me, ja tulisoihtuna loisti hän eräänä iltana. Neljännen sidoimme jaloista kahden maahan taivutetun palmupuun latvaan; nämä jälleen kohoutuessaan vitkalleen repivät kahtia hänen ruumiinsa. Tällaisilla tahi muilla tavoin tapoimme toisetkin. Vainajien henget iloitsevat siitä, ja vainajien henget ovat sovitettavat. Nyt olet sinä yksin jälellä. Yksin? Ei, myöskin nainen, sinun vaimosi."
Hurtado hämmästyi kovin näitä sanoja kuullessaan. "Miranda elää — on täällä!"
"Te rakastatte toisianne niin paljon; juuri tämä teidän rakkautenne on syynä monien, monien kuolemaan. Vaimosi silmät lumosivat Mangoran niin, ettei hän tahtonut ketään muuta rakastaa kuin häntä. Te molemmat, sinä ja sinun vaimosi, olette syypäät kaikkeen: vaimosi sentähden, että hän on niin kaunis, ja sinä sentähden, että rakastat häntä niin paljon. Minä olen luvannut veljeni Mangoran hengelle, että teidän on kärsiminen kauheimmat tuskat — kauheammat kuin valkoihoiset veljesi, joista moni sai hirveissä tuskissa kiemuroida kokonaisen viikon. Te tulette kärsimään enemmän ja kauemmin. Valkoinen mies, kuule millä tavalla."
Hurtado ajatteli, että olisi ollut parempi, jos Miranda olisi saanut surmansa linnassa.
"En aio tappaa sinua enkä vaimoasi", jatkoi päällikkö entisellä järkähtämättömällä tyyneydellä. "Te saatte kumpikin elää. Minä en pane teitä vankeuteenkaan — vapaasti saatte te liikkua. Minä en edes erota teitä toisistanne. Minä annan teille huoneen, jossa saatte asua. Minä annan teille kaikki, mitä tarvitsette elääksenne. Palvelijat palvelevat teitä, ja onneton se, joka teihin koskee. Hän on siitä kärsivä saman rangaistuksen kuin se, joka sylkee jumalamme kuvaa kasvoihin."
Kummastuksesta peräti hämillänsä katseli Hurtado julmaa päällikköä, joka hänelle kaikkea tätä lupasi ja jonka silmissä kumminkin sanomaton viha leimusi.