"Eikö teidän armonne muista kaunista naista, jonka näitte kahdeksan päivää sitten, palatessanne kenraalin kanssa Gabrovasta, sieltä, jossa vanha roomalainen torni on tien vieressä?"
"Ah, kaunotarta, jolla oli huntu silmillä?" huudahdin kummastuneena, sillä tapaus, jota Hershko tarkoitti, oli vallan tarkkaan muistissani. Kun näet edellä mainittuna päivänä palasimme eräältä virkamatkalta ja ratsastimme vuoren solaa ylöspäin, näyttivät kasakat, jotka olivat vartiaväkenämme, meille ratsun selässä istuvan naisen, joka oli seisahtunut tien syrjään erään vanhan rakennuksen viereen. Hän istui muulin selässä, ja kun hän näki meidän huomanneen hänet, nosti hän hetkeksi valkoisen huntunsa niin, että näimme hänen erinomaisen ihanat, mustien kiharien ympäröimät kasvonsa. Hänen silmänsä säteilivät niin viehättävästi ja hänen huulillaan oli lumoava hymy, kun hän kädellään tervehti meitä — vaiko minua yksin? — ennenkuin hän katosi pitkin vuoren rinnettä alaspäin johtavaa polkua.
"Olette tehneet valloituksen", sanoi kenraali R. nauraen, ja minä tunsin että punastuin, vaikka olin olevinani välinpitämätön. Kauniin, tuntemattoman kuvaa en kuitenkaan saanut mielestäni, varsinkin kun erämaan yksinäisyys ja pakollinen työttömyys saivat mielikuvitukseni liikkeelle tämän kohtauksen johdosta. Mutta miten tiesi Hershko tämän?
Vihdoinkin ja sittenkun antamalla hänelle muutamia hänen jumaloimiansa tukaatteja olin tehnyt hänet taipuvaisemmaksi, sain häneltä houkutelluksi sen tiedon, että tuo ihana tuntematon oli eräs romanilainen bojaritar, kreivinna Boresko, jonka mies oli kaatunut jo ensi taistelussa, ja joka nyt oli tullut tänne lähellä oleville maatiloilleen odottamaan, kunnes venäläiset sotajoukot kulkisivat yli Balkan-vuorten, jolloin hänen aikomuksensa oli seurata jäljessä Kasanlikiin, jossa hänellä muka oli suuria ruusutarhoja. Hershkolta, joka oli ollut asioissa tuon äärettömän rikkaan kreivinnan kanssa, oli tämä kysellyt minua — tunsin kuinka sydämeni tykytti ja veri nousi päähäni — ja lausunut halunsa tehdä minun tuttavuuttani. — Mikä viehättävä kohtaus täällä erämaassa, mikä aavistamaton onni! — Minä saisin siis tavara kaunottareni, puhua hänen kanssaan, voittaa hänen suosionsa. Varmaankin hän rakasti minua, ja minulla oli siksi luottamusta itseeni, etten luullut hänen antavan minulle rukkasia, jos kosisin. Mutta Hershko yksin voi minut viedä hänen luokseen, hän yksin tiesi, missä kaunotar nykyään asui; hänen täytyi siis johtaa minut sinne. Muutamat kultarahat tekivät hänet pyyntööni myöntyväksi, ja sitten teimme sopimuksen, että hän iltapuoleen — ennemmin ei hän sanonut joutavansa — tulisi minua hakemaan, johdattaakseen minua romanttiselle retkelleni.
Minä olin niin hurmaantunut, etten vähintäkään ajatellut niitä vaaroja, jotka tämmöisellä öisellä retkellä sodan aikana voisivat uhata minua. Iltapuoleksi pyysin jollakin tekosyyllä kenraalilta vapautusta palveluksestani, ja se vapautus myös paikalla myönnettiin. Ja sitten odotin yhä kasvavalla kärsimättömyydellä opastani.
Tuskin alkoi pimetä, ennenkun oviaukkoa verhoava peite nostettiin ylös, ja siitä tuli näkyviin yhtaikaa ihmisen kasvot ja aasin pää. Se oli Hershko, joka siinä, aasinsa Mikola'n selässä istuen, haki minua. Hän astui alas ja tuli syvästi kumartaen kurjan talikynttilän valaisemaan huoneeseeni.
"Kreivinna tietää että teidän armonne tulee", sanoi hän hieroen käsiään, "ja hän odottaa herra luutnanttia!"
"Mitä, oletko käynyt hänen luonaan?" huudahdin minä kummastuneena.
"En, mutta minä olen lähettänyt sanan luotettavan miehen kanssa."
"Sinä olet kunnon mies", sanoin, "etkä tule kauppojasi katumaan, jos palvelet minua uskollisesti."