VII.
Tuli ilta. Kotirakennuksen vieressä kasvavan kirsikkapuun juurella tapaamme Martinin, Joakiinan ja Antonion.
Martin lypsää paraikaa vuohta. Joakiina auttaa häntä pitämällä lypsettävää sarvesta toisella kädellään, toisella pitää hän Antoniota kädestä.
"Minä tahdon imeä kirjavaa vuohta", sanoo Antonio, joka oli kasvanut jonkinlaiseksi enkeliksi, härkää väkevämmäksi.
Äiti koettaa viihdyttää häntä.
"Minä tahdon imeä kirjavaa vuohta", kertaa poika.
"No mene sitten junkkari", sanoi viimein Joakiina ja päästi hänet.
Poika lyllersi erästä mustanjuovikasta vuohta kohden, joka juoksi häntä vastaan ystävällisesti määkyen ja ikäänkuin jo edeltäpäin tuntien helpotusta täyteläisille utarilleen pojan pehmeitten, ruusunväristen huulten koskettelemisesta.
Leo, koira, istui arvokkaana vähän kauempana ja katseli isäntäväkensä toimia, ja Minino, kissa, kulki heidän ympärillään ja näytti tahtovan sanoa:
"Tulenhan minäkin saamaan osani maidosta, vai kuinka?"