"Lisää siihen, että kaikki, jotka vihaavat, näkevät liikoja."
"Suokaat jumalat, että olisit oikeassa, että koko maailma voisi sanoa: kas Mesembrius, hyljätty tyttäresi on niin puhdas kuin Diana, parjausta ja tyhjää luuloitusta oli kaikki, mitä hänestä puhuit — — —! Mutta silloinkin sanoisin: sinun pitää tappaa hänet, Manlius, sillä hän on pettänyt koko maailman."
Vanhuksen silmät verestyivät kokonaan ja kaikki hänen hermonsa olivat kovassa jännityksessä; hän vapisi nähtävästi, ja kun hän nousi triklinium-tuolilta, tarttui hän niin ankarasti norsunluiseen sfinxi-kuvaan, joka oli sen syrjässä, että se jäi hänen käteensä.
"Soitot tänne, orjat", huusi hän kaikuvalla äänellä, unohtaen, että hän muutoin oli tottunut puhumaan, kuin kovassa rinnan-ahdistuksessa oleva. — "Manlius, menkäämme levolle, yö jo käypi toista puoltansa; sinä olet näkevä unta rakkaudesta, minä vihasta."
Samassa läksi hän vakavilla askelilla trikilo-salista, kiirehtien puutarhan läpi huoneesensa, kokonaan unohtaen, ettei muka leini sallinut hänen ainoatakaan askelta astua. Hänen palvelijansa lykkäsivät kuruli-tuolin tyhjänä hänen jälkeensä.
Manlius jäi vielä kauan trikilioon, ja vaipuneena syviin mietteisin, nojautui hän balkongin laipioon, joka antoi Tiber-jokeen, ja katseli laineisin, joille nouseva kuu valeli hopeitansa. Kuun-valossa ui mustia veneitä hiljaisuudessa pitkin rantaa, ja murheellisen laulun sointu kuului kaukaa; etäisyydessä näkyi eräässä veneessä valkoinen naismuoto. Manlius ei voinut selittää sydämensä outoja tunteita. Hän uneksi sillä tavalla, kuin ihmisen on tapana valveella ollessaan uneksia; hän uneksi kai Sofronian suloisista, haaveksivista kasvoista.
Hän ei voinut nukkua, sillä hänen sydäntänsä ahdisti; hänen kiihtynyt mielensä halusi taivas-alle. Ottaen miekkansa ja kääriytyen sota-vaippaansa, astui hän veneesen, joka oli kiinnitetty balkongin alle, päästi sen irralleen ja souteli tuon kummallisen laulun ääntä kohden.
II.
Tämä oli se kummallinen aikakausi, jolloin totuus voitti runouden, ristin yksinkertainen oppi loistavan taru-opin.
Runoilijain uskon-oppi, haaveita synnyttävät lehdot, kukkaisat rannat, päivänvaloisten saaristojen valitut jumalat, nämä taidehengen innostuksessa merenvahdosta nousseet, kukanhajusta syntyneet, ikuisiksi tähdiksi muuttuneet, suloiset ideali-muodot, jotka armaitten lempiseikkojen kautta kietoutuivat likeiseen heimolaisuuteen ihmiskunnan kanssa, ikäänkuin katosivat palvelioittensa halailevien käsien väliltä, kun soi ääni mahtavamman olennon, joka asuu saavuttamattomassa korkeudessa ja kuitenkin on jokaista niin likellä; jota ei kukaan voi nähdä, mutta kaikki tuntea, joka on sekä tähtien, että maan kukkien ainoa jumala.