"Sinä olet katuva mitä puhut, Manlius Sinister!" lausui hellä nais-ääni vanhuksen vierestä. Se oli tuo pitkävartaloinen nainen, joka äsken otti maljan käteensä. Manlius hämmästyi kuullessansa tunnettua ääntä ja omaa nimeänsä, ja kun nainen heitti huntunsa syrjälle, näki hän kummaksensa edessään Sofronian suloiset, viattomat kasvot rauhallisin katsantoineen ja taivaallisin hymyineen.
"Sofronia" — — sammalti Manlius, kädestänsä pudottaen nostetun miekan; ja niin sokeutti epäily hänen sydämensä, että hän vielä luuli näkevänsä jonkun kauhean unennäön, ja sopertavalla kielellä huusi — — "Olympin Jumalat — — suokaat minun herätä!"
"Sinä olet valveilla", puhui Sofronia. "Katso silmiini, minä olen
Sofronia, lapsuutesi ystävä."
"Mutta tuo malja, jossa on verta?"
"Verta ainoastaan niille, jotka sen uskovat, veren muistomerkki niille, jotka muistavat — koeta huulillasi."
Hillityllä kauhulla maisti Manlius maljan sisällystä ja sopersi kummastuen:
"Tämä on viiniä!" — — Sen jälkeen kysyi hän hiljaisella äänellä — sillä outo pelko oli häneen tullut — "Ja tuo hengenheitoksissa oleva ihmishaahmu tuolla?"
"Se on kuolleen vapahtajan kuva."
Hämmästyen huomasi Manlius, että se oli ainoastaan maalattu kuva.
"Te palvelette kuollutta jumalata."