Sofronia vastasi ylevällä hymyllä:
"Rakkauden Jumala ei ole kieltänyt totista lempeä."
Kasvot kirkastuneena vaipui Manlius naisen jalkojen juureen, kunnioituksella lähestyen häntä, kuin kesytetty jalopeura, ja salissa soi riemun ylistys-virsi, joka käskee meitä iloitsemaan niitten kanssa, jotka iloitsevat.
III.
Seuraavana päivänä oli Mesembrion ensimäinen huoli, käskettyänsä tyttärensä luokseen, ruveta hänelle puhumaan Manliosta, kiittäen nuorukaista ansion mukaan.
Neiden posket hehkuivat tämän kiittämisen kestäessä ja sitten tunnusti hän vilpittömällä ilolla, että hän jo aikoja oli rakastanut nuorta sankaria.
Mesembrius ei voinut sanoilla iloansa ilmoittaa; hän syleili tytärtänsä ja siirsi hänet, ilokyyneliä vuodattaen, sisäänastuvan Manlion syliin.
"Ainoa siunaukseni sinulle!" lausui hän vapisevalla äänellä.
"Oi isäni!" lausui suruisesti Sofronia. "Älä sano: ainoa siunauksesi.
Onhan sinulle toinenkin tytär."
"Teille ainoa siunaukseni! Solmikaa mitä pikemmin yhteysliittonne, ja lähtekäät sen jälkeen täältä pois, kauas, kauas! Tätä maata jo niin raskas syntikuorma painaa, että se lakkaamatta järisee sen alla, niinkuin se ei enää voisi sitä kantaa. Lähtekäät täältä pois, ettette joudu kadotukseen yhdessä kirottujen kanssa. Ainoastaan siksi tahdon täst'edes elää, kuin tiedän teidät onnellisiksi ja kahden meren takana asuviksi; silloin tulkoon joko kuolema taikka Carinus!"