Mesembrius oli kuullut kyllin, eikä kenellekään tytärtänsä antanut. Hän kunnioitti martyrejä, mutt'ei kuitenkaan suonut, että tyttärensä nimi tulisi heidän joukossansa mainituksi.
Ei yksikään hyljätyistä kosijoista saanut Sofroniaa nähdä.
Eräänä päivänä astui nuori, poskiltansa ahavoittunut ritari sisälle vanhan Mesembrion luoksi. Vanhus, istuen sauvansa nojaa puutarha-huoneensa edustalla, näki hänen tulevan, ja silmiensä kaihista huolimatta, hän jo kaukaa hänelle huusi.
"Ah, sinä tulet minun luokseni, Manlius Sinister? Tule, tule, tässä olen."
Vanhus osasi nähdä, ketä hän tahtoi. Nuorukainen riensi hänen luoksensa, syleili häntä ja löi hänelle kättä.
"Olethan aika tavalla miehistynyt!" lausui Mesembrius hymyhuulin, ja ikään kuin hänen silmänsä eivät olisi riittäneet todistajiksi, tavoitteli hän käsillänsä nuorukaisen kasvoja, käsivarsia ja olkapäitä; "siitä ajasta, jolloin läksit Probus keisarin kanssa, on sinusta tullut aika mies; kai sinä nyt tulet tytärtäni vaatimaan, eikö niin?"
Tämä suora kysymys saattoi nuorukaisen hämille.
"En ole niin itsekäs, Mesembrius; vanha ystävyytemme on vienyt minut kotihisi."
"Kyllä tiedän, kyllä tiedän, me tunnemme senlaatuista ystävyyttä, joka tavallisesti on olemassa nuorukaisen ja semmoisen vanhuksen välillä, jolla on kaunis tytär; ja minun tyttäreni on sangen kaunis, Manlius, todellakin kaunis! jospa hänet näkisit! Oh, äläpä sano, että olet nähnyt; neljä vuotta sitten, mitä oli hän silloin? Sinä olit lapsi, niin myös hänkin; mitä silloin hänestä ymmärsit. Mutta nyt! oh Manlius, se olisi suuri vika sinussa, jos et häneen rakastuisi."
"Mitä hyötyä minulla siitä olisi, vanha ystäväni? Sinä olet ovestasi käskenyt ulos niin monta kosijaa, jotka ovat olleet minua parempia, rikkaampia ja mahtavampia, niin etten minä uskallakaan toivoa."