"Etkö ole minua sentähden kutsunut, että sopottaisimme toisillemme autuudesta, riemusta ja suloisesta hekumasta?"
"Ennen aikoihin olisin riemuinnut noista sanoistasi, nyt minua hirvittää, kun noin minulle puhut."
"Etkö lujasti usko kauneutesi olevan niin lumoavan, että joka sinut näkee, paikalla unohtaa kaikki naiset, jotka hän ennen on nähnyt?" lausui Manlius, ja jo oli miekka puoleksi vedetty ulos tupesta.
Kuin olisi hän katsonut läpi-näkymättömään pimeyteen, katseli Glyceria Manlion kasvoihin ja kysyi hämmästyneenä: "Myös hänetkö, joka tänä hetkenä kuolleena maassa?"
Manlius säikähti, hänen äänensä tukehtui ja hänen kasvonsa olivat vaaleammat kuin huoneen valkea seinä.
Hän tahtoi lausua Sofronian nimeä, mutt'ei saanut sitä huuliltansa; hän horjui taaksepäin ja nojautui käsillään pylvääsen.
Glyceria astui häntä likemmäksi ja tutki vakavalla katsannolla hänen kasvojansa, kuin olisi hän lukenut hänen sieluansa.
"Manlius Sinister!" puhui hän tyynellä, levollisella äänellä: "Unennäköni ovat minulle ilmoittaneet, että tulet minua tappamaan, ja minä tiedän hyvin, että puristat viittasi alle kätketyn miekan kahvaa. Se ei voi minua surettaa. Ainoastaan se minua surettaa, että luulet minua morsiamesi murhaajaksi."
Manlius huokasi ja koko hänen ruumiinsa värisi salaisesta kauhistuksesta, ja äänellä, joka kuului, kuin olisi maan alta tullut, kysyi hän: "Kuinka he hänet tappoivat? Repivätkö pedot hänet palasiksi? Vai heittivätkö he hänen hennon ruumiinsa polttavien liekkien valtaan? Puhu! Kerro minulle perinpohjin ja selvästi, kuinka he kiduttivat hänet kuoliaksi. Minä sen tahoon kuulla?"
"He eivät vieneet häntä kiristyspuille, vaan Carinon juominkeihin."