Carinus kuunteli janoisella haluavaisuudella Manlion kaikki sanat, joka kylmällä verellä ojensi hänelle sormuksen ja kirjeen. Hän vapisi eikä voinut puhua. Hän viittasi orjalle, että veisi Manlion kirjeen Glycerian asuntoon.
Hämmästyen ja kuiskaten kokoutuivat hovilaiset yhteen ryhmään.
"Kuinka onnellinen ihminen sinä olet, Manlius", kuiskasi Aevius, kumartaen uutta lemmittyä. "Miks'ei minulla ole semmoinen onni, että Glyceria minua rakastaa, ja niin kylmää verta, että voisin hänen rakkautensa luotani heittää."
Vähän ajan päästä tuli orja takaisin, tuoden Glycerialta kirjeen, jonka
Manliolle jätti.
Manlius ojensi sen keisarille.
"Sinulle on tämä kirjoitettu, lue."
Vapisevilla käsillä kääri Carinus kirjekierroksen auki ja luki palavin silmin.
"Manlius! Kirjeesi vapisee kädessäni. Tuhat tunnetta riehuu sydämessäni, tuska, halu, pyhä kammo ja mieletön rakkaus. Vaikka olen lumottuna, olen kuitenkin tuskissani. Minä soisin, ettet tulisi, mutta jos tulet, en voi puolustaa itseäni sinua vastaan. Minä tunnen itsessäni voimaa ja halua luopua koko maailmasta, mutta sinun ainoa hengehdyksesi vie minulta kaiken voiman; minä olen kurja nainen, joka rakastaa, ja rakkaudesta on tullut hurjaksi. Oi, jää pois! Glyceria."
"Se on sama kuin 'tule'", sanoi Manlius huolimattomasti peittäen itsensä vuoteelle.
Carinus käski esiin kantotuolinsa, johon orjat hänet nostivat.