Kun sillä välillä Diocletianus jo saapui Moesiaan, vaativat Carinon sotapäälliköt ankarasti sotavalmistuksiin, ja Carinus kokoili nyt sotajoukkoja Euroopan puolista maakunnista.
Yhtäkkiä levisi se sanoma, että Carinus itse aikoi johtaa sotajoukkoansa. Hänet nähtiin sotaharjoituksissa ja armeijan tarkastelemisessa. Manlius oli aina hänen vieressänsä, lakkaamatta kiihoittain välistä hänen turhamielisyyttänsä, välistä hänen kateuttansa, ettei hän heittäisi voiton kunniaa päälliköillensä eikä uskoisi sota-onneansa heidän omantuntonsa huostaan.
"Voittoisa päällikkö on uusi vihollinen", oli Manliolla tapana sanoa; ja keisari julisti itsensä pääjohtajaksi riveihin asetetuille sotajoukoille, istuen valkean ratsunsa selässä, hopeaisessa haarniskassa, purpurin-punaisissa ja orvokin-sinisissä vaatteissa ja levätissä.
Lähtöä edellisenä päivänä kulkivat päälliköt temppelistä toiseen; joka paikassa uhraeltiin, vieläpä Egyptinkin jumalien altareille. Manlius itse otti osaa uhri-eläinten kokoelemiseen haruspexille (uhripapille ja ennustajalle).
Kansa odotti juhlallisella innolla auqurien ennustusta.
Quaterquartus levitti kätensä ja lausui silmät ummessa: "Sota on sortava Roman vihollisen."
Ketä hän Roman vihollisena piti, Diocletianoako vai Carinoa, sitä tuo kunnon mies ei virkkanutkaan.
Viimein saapui keisarillinen juhlasaatto Cybelen temppeliin. Avonaisessa pylvähistössä tanssi siellä trumpujen ja torvien pauhatessa hurjia naispappeja, puukoilla viiltäen ruumistansa, ja vahtoa ajavilla huulilla ulvoen selittämättömiä sanoja ja pyörien ympäri, siksikuin hurmauksissaan vaipuivat maahan.
Yht'-äkkiä alkoi tämän epäsointuisen hälinän keskeltä kimeä, kauhistuttava huuto nousta; se oli niin ytimiin asti tunkeva, mieltä liikuttava ääni, että kaikki säikähtyen katsoivat sinnepäin.
Korkea naishahmu seisoi temppelin ovessa; hän oli peitetty pitkään, valkoiseen, päähän kiinitettyyn levättiin, jonka hän nyt tempasi auki, pitäen sitä molemmilla käsillänsä.