Hevospaimen tuli hänelle avuksi. Alkoi laulella sitä pilkkalaulua, jolla karjapaimenia suututetaan.
Hänellä oli kaunis ja vahva ääni; sen tunsi koko Hortobágyin seutu.
"Karjaa hoidan, haukkuu siksi toiset sorkkakapteeniksi; rengit siellä rapatiellä, minä sängyn herra vielä."
Hyvin osattu! Ei vielä nuotin päähän ehtinyt, niin tuo toinen astui ulos juomatuvasta ihan kuin käskettynä. Karjapaimenella oli toisessa kädessä pullo punaista viiniä, lasi ylösalaisin sen kaulalla, ja toisessa kädessä visainen palikkakeppinsä. Pullon hän asetti pöydän toiseen päähän hevospaimenta vastapäätä, kepin toisen kepin viereen, ja itse hän istui pöytään vastapäätä kumppaniansa.
Kumpikaan ei puhunut luotua sanaa, ei siinä liioin tervehditty, nyökättiin vain päätä; kumpikin ymmärsi asian.
— Vai olet jo palannut matkaltasi, toveri? — kysäisi hevospaimen.
— Pian sitä taas jatkankin, jos haluttaa.
— Lähdet siis Mähriin?
— Lähden, jos en tule toiselle päälle.
Nyt otettiin siemaus.