— Etkö ole kellekään enää velkaa?
— Kaikkia kummia sinä kyseletkin. En ole velkaa papillekaan! Mitä sinun siihen tulee!
Hevospaimen ravisti päätä ja katkaisi sitten taas yhdeltä olutpullolta kaulan. Aikoi kaataa siitä kumppanillekin. Tämä laski kieltävästi kätensä lasin suulle.
— Olueni ei siis kelpaa sinulle?
— Pidän kiinni vanhasta säännöstä: "Oluesta viinihin — kelpaa ainakin; viinist' oluehen vaan — sit' ei milloinkaan."
Hevospaimen tyhjensi itse pullonsa, jonka jälkeen hän rupesi viisastelemaan; siihen oluenjuonti näet aina johtaa.
— Kuules, kumppani, ei mikään maailmassa ole niin rumaa kuin valehteleminen. Kerran olen eläissäni valehdellut, enkä sitäkään tehnyt omaksi edukseni. Ja vielä nytkin se painaa tunnollani. — Lampurit valehdelkoot, mutta ei se sovi hevosmiehille. Lampurien esi-isäkin kulki valheen kengillä. Patriarkka Jaakob petti omaa appeansa kirjavilla vasikoilla, valehteli siis hänelle, petti oman isänsä Esaun kintailla, valehteli siis hänellekin. Ei ihmekään, jos kaikki hänen jälkeläisensä, jotka vain lampaita paimentavat, harjoittavat valhetta. Lampurille se sopii, mutta ei karjapaimenelle.
Kumppani remahti kaikuvaan nauruun.
— Kas vaan, sinustapa olisi tullut hyvä saarnamies! Osaat saarnata kuin paavin legaatti Balmaz-Ujvárosissa helluntaina.
— Hm, veikko! Ei olisi sinulle hätää tehnyt, vaikka minusta olisikin tullut saarnamies, mutta paljoa pahempi seikka olisi sinulle, jos minusta olisi tullut kelpo viskaalikin. Sanoit äsken, ettet ole kellekään enää velkaa edes kreutserin arvoa.