— En niin kellekään.
— Onko se täyttä totta?
— On, täyttä totta.
— Entä mitä tämä olisi? Katso tätä pitkää paperia! Tunnetko sitä?
Näin sanoen hän veti esiin taskustansa tuonnoin saamansa vekselin ja ojensi sen kumppaninsa eteen.
Karjapaimenen kasvot lensivät äkkiä punaisiksi kiukusta ja häpeästä.
— Kuinka se on sinun käsiisi tullut? — ärähti hän vihaisesti, hypäten ylös sijaltansa.
— Aivan rehellisiä teitä. Istu vain rauhassa, veikko. Älä siinä hyppele. — En minä rupea tutkimaan, saarnaan vain. — Se kunnon mies, jolle olet antanut maksuksi tämän vekselin, kävi tuonnoin ostamassa hevosia meidän laumasta ja maksoi niiden hinnan vekselillä. Minä silloin kysäisin: mikä se vekseli on? Hän sen selitti, sanoi minulle, kuten tiedät mitä vekselillä tehdään, ja näytti silloin minulle tätä sinun kirjoittamaasi, valittaen siitä jotain puuttuvan: siinä näet ei ollut mainittuna missä se oli maksettava tarkemmin kuin vain Hortobágyissa, ja se on laaja pusta. Sentähden minä nyt asetan tämän vekselin sinun eteesi, jotta korjaisit tuon puutteellisuuden. Hevossaksa ei saa sanoa, että Hortobágyissa ovat hevosmiehet häntä pettäneet! Kirjoita tuohon entisten sanojen: "maksettava Hortobágyissa" lisäksi: "Majatalon pihalla"!
Toveri puhui toiselle niin lempeästi, että tämä joutui ihan ymmälle. Luuli jo, ettei olekkaan tässä muusta puhe kuin hevos- ja karjapaimenten hyvästä luotosta.
— Hyvä! Sen kyllä voin tehdä, koska niin tahdot.