Kun kumppani oli saanut kirjoituksensa valmiiksi, otti Santeri kynän hänen kädestään, käänsi vekselin toisin puolin ja kirjoitti sen selkään oman nimensä somilla säännöllisillä kirjaimilla.
— Mitä varten sinä sinne oman nimesi piirsit?— kysäisi karjapaimen uteliaana.
— Se on sitä varten, että kun tämän vekselin maksuaika tulee, niin minä suoritan nuo kymmenen floriinia, etkä sinä.
— Ja minkätähden sinä menisit ne maksamaan minun puolestani.
— Sen tähden, että se on minun velkani!— vastasi hevospaimen nousten seisoalle ja sysäten hatun takaraivolle. Silloin hänen silmänsä iskivät tulta.
Nyt karjapaimen kävi kalpeaksi. Nyt vasta hän tiesi mitä oli tulossa.
Tyttö ei ymmärtänyt mitään koko kirjoittamisista eikä myöskään tästä sananvaihdosta.
Hän pudisti päätänsä. Kummia nuo miehet! — Hänen korvissaan kilisivät kullatut korvarenkaat perineen. — "Niistä on puhe, Keltaruusu! Sinusta juuri on puhe!"
Hevospaimen taittoi kauniisti laskokselle vekselin ja antoi sen tytölle sanoen vakavasti ja ystävällisesti:
— Pyydän, olkaa Klaara hyvä ja pankaa tämä vekseli talteenne. Kun hevoskauppias Pelikán palajaa Onodin markkinoilta ja luultavasti poikkeaa tänne syömään, niin antakaa se hänelle. Sanokaa, että me molemmat sen lähetämme. Vanhat leipätoverit Frans Lacza ja Santeri Decsi. Sanokaa hänelle puolestamme suuret kiitokset. Toinen meistä on aikanansa maksava. Kumpi maksaa, se saadaan pian nähdä.