Hänen toimintansa suurisuuntaisuus on verraton Unkarin kirjallisuudessa. Hänen kuvitusvoimansa on ehtymätön; hänen myöhäisemmissäkin, vanhoilla päivillään kirjoittamissaan romaaneissa on hyvin eteviä, kuten esim. "Keltaruusu" (Sárga rózsa, 1893) ja "Yrjö Munkki" (Fráter György, 1893), hänen ehkä paras historiallinen romaaninsa.
Jókai on ulkomaillakin hyvin tunnettu. Saksaksi ovat kaikki hänen teoksensa käännetyt, ja monta hänen romaaneistaan on sitäpaitsi ilmestynyt englannin, ranskan, italian, suomen (esim. "Unkarilainen nábob", "Zoltán Kárpáthy", "Uusi tilanhaltija"), puolan, tshekin, venäjän, slovakin, kroatian, serbian, ruotsin, tanskan, hollannin, rumenian, kreikan ja turkin kielellä. Hän on yksi niitä, jotka tuottavat ulkomailla enimmin kunniaa Unkarin kansalle.
I.
Siihen aikaan ei vielä rautatie viiltänyt Hortobágyin seutua; ei ollut rautatietä koko Unkarin Alamaalla. Eikä Hortobágyin jokeakaan oltu perattu; vanhanaikainen vesimylly hauskasti käydä huristeli pienessä joessa, ja ruoikossa kelpasi saukon elää.
Aamulla varhain päivän sarastaessa nuori ratsumies nelistää pitkin Zámin tasankoa eli pustaa, joka on tuolla puolen Hortobágyin jokea, jos näet ottaa Debreczenin kaupungin maailman keskipisteeksi. Mistä mies tulee? Minne on matka? Sitä ei voi tietää. Pustalla ei ole tietä eikä polkua; rattaiden ja hevosten jäljet pian umpeen peittää kasvava ruoho. Silmänkantamiin ei näy muuta kuin ruohoa; ei puuta, ei edes kaivonvipua tai paimenmajaa ole häiritsemässä tämän viheriän erämaan yksitoikkoista majesteetillisuutta. Hevonen juoksee vaistoansa noudattaen. Ratsastaja näyttää nukkuvan, koska pää nyökkyy hervottomasti, ja vartalokin heilahtelee satulassa, mutta kuitenkin mies selässä pysyy, niin kauan kuin jalustimet eivät petä.
Hän mahtaa olla karjapaimen, koska paidan hihansuut ovat rannetta myöten: avonaiset hihat näet olisivat haitalliset sarvikarjaa paimentaessa. Liivi on sininen, housut mustat, samoin päällysviittakin, joka on silkkilanka-kukkasilla koristeltu; edestä suurella solkiha'alla kiinnitettynä riippuu se levällään hartioilla. Vasemmassa kädessä höllälle päästetyt ohjat, oikean käden ranteelle kierrettynä ratsupiiska, satulannupissa pitkä, lyijypäinen palikka.
Väljän pystölierisen hatun reunaan on pistetty keltainen ruusu.
Kun hevonen rupeaa nostelemaan päätänsä ja ravistelee hetuleista satulavaippaa, niin nukkuva ratsastaja hetkeksi herää horroksestaan. Ensimmäiseksi hän tarttuu hattuunsa koetellen onko ruusu vielä tallella. Sitten hän ottaa hatun päästä, ruveten erittäin halukkaasti haistelemaan tuota keltaista ruusua (vaikkei siinä olekkaan minkäänlaista tuoksua), sitten nostaa hän taas hatun päähänsä toiselle korvalliselle, kaula mahtavasti kenossa. Melkein näyttää siltä, kuin mies luulisi voivansa vielä nähdä ruusun päässään olevan hatun reunalta.
Nyt hän alkaa hyräillä lempilauluansa; ehkäpä paremmin valveilla siten pysyykin.
"Kun ei näin likellä tuo krouvi oisi! Sen viini huonompaakin olla voisi. Kultaa kannu kaunokainen, siksi viivyin, ihanainen enkelini, luonas myöhään."