Mutta pian painuu pää taas alas ja mies torkkuu kuten äskenkin.
Kovemmasta nytkähdyksestä kerran taas toinnuttuaan huomasi hän pelästyen, että keltainen ruusu olikin kadonnut hatun reunasta.
Ei muuta neuvoksi kuin kääntää hevonen ja samaa tietä takaisin etsimään sitä ruohikosta. Mutta paljon siinä nyt kasvaa kaikenlaisia keltaisia kukkia, vastikään on auennut hanhikki, laukka ja vesililjat. Kuitenkin löytää hän viimein niidenkin seasta pudonneen ruusunsa, jonka jälleen asettaa hatun reunaan, ruveten uudelleen laulamaan äskeistä nuottiansa:
"Puutarhass' omenapuu kukoistaapi,
sen taajat kukat aivan varjostaapi
kauniin pikku neilikkaisen.
Mistä löydän armahaisen?
Häntä vainen, häntä vainen etsin."
Taasenkin hän nukkuu ja pudottaa ruusunsa toisen kerran. Nyt samoin kuin äsken etsimään kadonnutta. Tällä kertaa hän sen löysi rehevästi kukoistavan ohdakeryhmän punaisten kukkaterttujen keskeltä. Äkeissään hän saappaankoroilla ihan mäsäksi tahtoi tallata nuo ohdakkeet! Kaikki ne vielä uskaltavatkin hänen ruusuansa hyväillä!
Sitten hän taasen astuu satulaan.
Jos mies olisi taikauskoinen, niin ei hän enää kolmatta kertaa hattuunsa pistäisi tuota keltaista ruusua. Jos hän osaisi lintujen kieltä, niin hän ymmärtäisi, mitä nuo sadat leivoset visertävät, jotka auringon nousua tervehtien liitelevät tuolla ylhäällä ilmassa melkein silmin näkemättömissä. Nekin sanoisivat hänelle: "Älä pistä, älä pistä sinne keltaruusuasi." — Mutta Hortobágyin mies on paksupäinen; ei hän ole arkaileva eikä taikauskoinen.
Mutta hän oli jo kuhnaillut liian kauan — ruusua etsiessään; — ehkäpä kauemmin ruusua ansaitessaan. Hänen pitäisi olla perillä Zámin pustan paimenmajalla siksi, kun karjaa juotetaan ensimmäistä kertaa, Taikka rupeaa isäntä kiroilemaan.
Mutta kiroilkoon. Jolla kerran on tällainen keltainen ruusu hatun reunassa, hän ei pelkää isäntääkään.
Hevosen hirnunta hänet jo sai aivan hereilleen. Laukki oli havainnut toisen ratsastajan tulevan vastaan. Tuo ruuni oli sen vanhoja tuttavia; sitä se jo kaukaa tervehti.