Ruunilla ratsastaja on hevospaimen. Sen näkee jo noista avaroista, liehuvista paidanhihoista, tulppaaninkukilla koristetusta valkoisesta päällysviitasta ja olalla riippuvasta suopungista, mutta eritoten siitä, ettei satula ole vatsavyöllä hevoseen kiinnitetty, vaan on pantu irralleen selkään.
Samoin kuin hevoset niin ratsastajatkin tuntevat jo kaukaa toinen toisensa; kumpikin jouduttaa hevosensa juoksua, kun vastatuksin tullaan.
Molemmilla on oikeat perimagyarilaiset kasvoinpiirteet, vaikka toisiinsa verraten hyvinkin erilaiset. Tuon näköisiä mahtoivat olla muinaiset magyarit samotessaan tänne Aasiasta.
Karjapaimen on hartiakas, vanttera, paksuniskainen, tanakka mies, kasvot pulleat, posket punaiset; vartalo, suu ja silmät osoittavat uljuutta, pienet viikset ovat pystössä päin, kastanjanruskea tukka pyöreäksi leikattu, silmät ruskeat, ensi katsannolta melkein viheriään vivahtavat.
Hevospaimen taasen on solakkavartaloinen, hartiat ja kupeet hyvin kehittyneet, rintakehä mahtavan pyöreä; kasvot väriltään melkein kullatun pronssin karvaiset, soikeat; tummat viikset ylöspäin kierretyt; sysimusta tukka valuu luonnollisissa suortuvissa hartioille.
Hevoset tervehtivät toisiansa hirnaisten. Hevospaimen ensin tervehtii kumppaniansa.
— Hyvää päivää, toveri. Varhainpa oletkin herännyt! Ehket olekkaan nukkunut?
— Jumal' antakoon, kumppani. Olipa nukuttaja ja herättäjäkin.
— Mistä päin nyt ollaan tulossa?
— Tuolta Mátan pustalta päin, kävin hevostohtorissa.