Vielä mahtavamman vaikutuksen teki häneen tuon äärettömän pustan näky, kun puolen tunnin päästä rattailla ajaen sinne tultiin, missä ei näe muuta kuin taivaan ja ruohomeren. Ei linnun lento, ei haikaran asunto häiritse tätä majesteetillista yksitoikkoisuutta.
— Mikä tunnelma! Mikä väriyhteys! Mikä jalo vastakohtien sopusointu! — ihanteli taiteen edustaja.
— Vielä nyt kelpaa, — tuumi porvari, — kun eivät ole paarmat eivätkä hyttyset liikkeellä.
— Tuota raitista nurmikkoa ja noita keitaita!
— Lätäköiksi niitä meidän puolessa sanotaan.
Nyt alkoi kuulua ilmasta leivosen ihanaa liverrystä.
— Suurenmoista! Mainiota! Voi noita leivosia!
— Ne ovat vielä laihoja, mutta annas kun tulee leikkuun aika.
Vähitellen alkaa päivä kajastaa. Taivas on ensin ruusunpunainen, mutta muuttuu vähitellen kullankellertäväksi: taivaanrannalta tuikkaa vielä päivän edelläkävijä, kointähti; kasteisessa ruohikossa näkyy häilyvä taivaankaaren värinen loiste ja ihmisten varjot. Nelivaljakot kiitävät nopeasti pitkin ääretöntä ruohotasankoa vetäen kaksia kevyitä rattaita. Taivaanrannalta alkaa häämöttää jotakin tummaa; se on istutettua metsää, ensimmäinen akaasiametsän alue puuttomalla pustalla, ja nyt näkyy jo kaukaa yksinäisiä kumpujakin.
— Nuo tuolla ovat Zámin tataarilaiskumpuja, — selitti Debreczenin porvari.— Siellä on muinoin maailmassa ollut kylä, jonka tataarit ovat hävittäneet. Kirkon rauniot vielä näkyvät ruohikosta. Paljon ihmisluita kaivavat koirat ilmi noista kummuista myyriä etsiskellessään.