Koko leiri on vielä makuulla. Nukutaanko? Ei tiedä; sillä ummessa silmin, pää maahan painuneena lepäävää nautaa ei vielä ole nähty.
— Tämä vasta on suurenmoista! — huudahti maalari ihastuksissaan. — Kokonainen sarvimetsä. Keskellä on yksin seisomassa vanha härkä, nokipäinen, kyrmyniskanen. Makuupaikka on sysimusta, ympärillä vihanta nurmi niin kauas kuin silmä kantaa, taustana kuulakka usva, josta pilkottaa himmeä nuotiotuli etäältä. Tämä pitää ikuistuttaa.
Maalari astuu alas rattailta.
— Menkää vain toisten mukana, näen jo paimenmajan, löydän sinne sitten yksinkin.
Heti hän laittaa kuntoon telttatuolinsa, ottaa maalauskapineet esille ja alkaa harjoitelmakirjaansa, polvia vasten sen asettaen, kuvata edessään olevaa näkyä ja sen eri värejä. Rattaat vierivät matkoihinsa.
Mutta jo havaitsivat karjaa vartioivat kaksi hallikoiraa tuon oudon olennon keskellä pustaa ja riensivät kovasti haukkuen häntä kohden.
Maalari ei ollut arkaluontoinen. Nuo koirat sopivatkin vallan mainiosti väritunnelmaan: valkoinen turkki, musta otsa.
Eikä koira liioin rauhallisesti istuvalle ihmiselle pahaa tee. Päästyänsä aivan likelle seisahtuivat hallit katsomaan, mikä kumma tuo oli. Istahtavat aivan eteen ja kurkistelevat uteliaasti albumiin ikäänkuin tuumaillen: mitä tuo siinä oikein tekee?
Maalaripa nyt teki niille kepposen: maalasi toisen koiran posket vihreiksi, toisen punaisiksi. Koirat vain tuosta olivat mielissään, luulivat näet sen olevan paljasta hyväilyä. Mutta kun katsahtivat toisiinsa ja huomasivat poskien loistavan vihreinä ja punaisina, niin jo luuli kumpainenkin olevansa tekemisissä vieraan koiran kanssa, ja nytkös isketään yhteen ja tapellaan oikein riivatusti.
Kaikeksi onneksi joutuu paikalle "kärripoika". Näin nimitetään nuorempia karjapaimenen alkuja, joiden työnä on käsikärryillä koota ja vetää kuivettunutta elukansontaa ja turpeita, jotka pustalla ovat polttoaineina. Sellaisen turvevalkean savu on suloista hajua sekä ihmisten että eläinten nenään.