Paimen meni ulos päästyänsä ensin tohtorin luo kiittämään hyvästä ja uskollisesta hoidosta.
Tohtori oli myöskin ollut tutkimustilaisuudessa läsnä virallisena todistajana ja siis kuullut kaikki.
— No, Santeri! — virkkoi hän miehelle, kun tämä oli saanut kiitoksensa sanotuksi; — olen minä nähnyt teatterissa montakin näyttelijää, mutta ei yksikään ole betyária näytellyt niin hyvin kuin sinä.
— Eikö käynyt mainiosti? — kysäisi mies vakavana.
— Sinä olet kunnon poika, Santeri. Hyvin teit. Sano tytölle joskus hyvä sana, kun hänet tapaat. Hän raukka ei tiennyt pahoin tehneensä.
— Minä en ole hänelle suuttunut. Jumala siunatkoon teitä, herra tohtori, kaikesta osoittamastanne hyvyydestä.
Hänen astuessaan ulos rappusille asettui tyttö hänen eteensä ja tarttui hänen käteensä.
— Santeri! Mitä teitkään itsellesi? Annoit sielusi kadotukseen! Väärin vannoit, väärän jutun keksit minut vapauttaaksesi. Kielsit minua milloinkaan rakastaneesi, vain sentähden että minä pääsisin saamasta raippoja ja joutumasta kaakinpuuhun. Kuinka saatoit sen tehdä?
— Se on minun asiani. Sen vain sanon sinulle, että tästä päivästä lähtien halveksin ja vihaan toista meistä kahdesta. Älä itke. Et sinä ole se toinen. Minä en enää saata katsoa sinua silmiin, sillä näen niissä itseni. En ole enää edes tuon sangattoman napin arvoinen, joka putosi tuossa äsken liivistäni.
Näin sanoen hän hyppäsi hevosen selkään, irroitti sen puusta ja ajaa karahutti pustalle.