— Kertokaapas, — jatkoi puhetta suutari kääntyen nahkurin puoleen, — te kun siellä Ujvárosissa olette lähempänä Hortobágyin majataloa kuin me, miten se krouvarin tyttö sille hevospaimenelle sai myrkkyä annetuksi.
Karjapaimenesta tuntui, kuin olisi sydämeen pistoksen saanut.
— Niin se oli, että kaunis Klaara höysti ketunleivällä lampaanpaistin, jota hän laittoi Santeri Decsille.
Leivoksien myyjä puuttui puheeseen:
— Mutta minä olen taas kuullut, että hän antoi Santerille simaan jotain huumaavaa velhonmyrkkyä.
— Totta tuo herra sen asian paremmin tietää. Kultavitjatkin on kellossa! Sieltä Ujvárosista haettiin rykmentin välskäri avaamaan kuolleen hevospaimenen ruumista, ja hän oli löytänyt sen sisälmyksistä ketunleipiä. Ne on pantu väkiviinaan. Lakiin ne tuodaan todisteiksi.
— Jopa se herra sai hevospaimenelta hengenkin. Mutta eihän se kuollutkaan myrkystä, vaan tuli hulluksi, jotta täytyi viedä mies Budaan. Siellä saavat otella hänen päänsä kanssa, myrkyn voima näet meni kovasti päähän.
— Mitä vielä! Vai vietiin Budaan! Hautaan mies vietiin kuin vietiinkin. Minun vaimoni kuuli sen itseltä tekokukkien laittajalta, joka oli Santeri Decsin arkullekin kukkia valmistanut. Pyhäin pariin on päässyt.
— No, täällä on Csikmákin rouva, meidän ruuanlaittajamme; hän on lähtenyt Debreczenistä päivää myöhemmin kuin me. Kutsutaan hänet sisään, hän varmaan tietää asianlaidan.
Csikmákin rouva kerkesi vain ikkunan takaa lausumaan mielipiteensä; ei näet uskaltanut jättää kiehuvaa kattilaansa. Hän tiesi, että tuo myrkytetty hevospaimen jo oli haudattukin; Debreczenin kanttori oli veisaamassa ja esipappi piti peijaispuheen.