— Pian saadaan tästä kirjoituspöytäkin, — virkkoi Pelikán. — Tuokaa, paimen, tänne hevosenne, olkaa niin hyvä.
Santerin hevosen satulan päällä saattoi helposti täyttää vekselin tyhjät kohdat. Paimen katseli tarkasti herrain työtä.
Eikä vain paimen tullut katsomaan, vaan hevosetkin. Nuo samat hurjat hevoset, joita oli neljästi takaa ajettu ja joiden joukosta oli suopungilla neljä otettu kiinni, kerääntyivät kuin uteliaat lapset ilman vähintäkään pelkoa miesten ympärille. Muuan raudikko laski päänsä ihan hevoskauppiaan hartialle, hänen hommiansa kummastellen. Ei kukaan noista tietysti ollut ennen nähnyt vekseliä tehtävän.
Toiset katsojat olivat vaiti, mutta Santeri Decsi rohkeni tehdä yhden kysymyksen.
— Minkätähden kirjoitettiin tuohon paperiin kahdeksansataa kaksitoista floriinia ja 18 kreutseriä, kun hevosten hinta oli tasan kahdeksansataa?
— Se on nähkääs sillä tapaa, että minä olen velkapää suorittamaan summan käteisellä rahalla. Nyt kirjoittaa herra Kádár nimensä vekselin takapuolelle ja vie sen huomenna heti pankkiin. Siellä maksetaan hänelle siitä kahdeksansataa floriinia, kun ensin vedetään pois korko 12 fl. 18 kr.; vasta kolmen kuukauden perästä minä suoritan summan pankkiin ja viljelen rahoja sen ajan.
— Mutta jollette maksakkaan silloin pankkiin!
— Silloin ottaa herra Kádár minulta rahat lain voimalla. Ja minulla on luottoa.
— Nyt ymmärrän. Sellainen siis on se vekseli.
— Ettekö koskaan ole ennen vekseliä nähnyt?