— Mitä siellä sitten teit?
— Pätkässä olin, jotta piisasi, jos tietää tahdotte.
Isäntäukko siveli viiksiänsä ja murahti tyytyväisenä pahoitellen:
— Tuollaisia veitikoita ne ovat! Milloinkaan eivät ilmaise, miten hullusti heidän on käynyt.
Nyt tuli maksun suoritus.
Kahdeksansataa floriinia sovittiin hinnaksi noista neljästä hevosesta.
Herra Pelikán otti esiin povitaskusta ison nahkalompakon, josta hän paperitukun seasta otti esille yhden. Ei siellä ollut ainoatakaan seteliä, vaan paljaita sileitä vekseleitä, sekä tyhjiä että täytettyjä.
— Minä en koskaan kuljeta mukanani rahaa, vaan vekseleitä, puhui kauppias. Näitä ei kukaan viitsi minulta rosvota, varas vain joutuisi pahaan pulaan. Näillä minä maksan.
— Ja minä hyväksyn, — vastasi herra Kádár. — Herra Pelikánin vekseli on puhdasta rahaa.
Hänellä oli kirjoitusneuvotkin mukana. Housuntaskussa ruuvikantinen tolppo ja saapasvarressa kynänvarsi.