Hevospaimen katsoi itselleen laumansa lähellä yösijan, riisui ratsunsa selästä satulan loiminensa, otti suitset päästä ja asetti ne maahan pystyyn asetetun kepin nenään. Loimi pantiin satulan päälle, siitä tuli päänalus, ja viitta peitoksi, niin oli makuusija valmis.
Mutta ennenkuin hän meni maata, lohkoili hän illallisesta jääneen leivän palasiksi ja antoi ne kädestänsä hevoselleen.
— Nyt saat sinäkin mennä haukkaamaan ruohoa, Ilo heponi. Sinäpä et pidäkkään päiväkausia syömisen virkaa kuten toiset hevoset. Sinä saat aina olla satula selässä. Ja herrat vielä tahtoisivat, että sinun kaiken päivää liikkeellä oltuasi pitäisi joutua koneen eteen nostamaan kaivosta vettä! Sitä saavat odottaa. Luulevatko he hevostakin ihmisen kaltaiseksi koiraksi?
Hän pyyhki liehuvalla paidanhihalla hellästi hevosensa silmät.
— No, mene nyt etsimään hyvää ruohoa syödäksesi, mutta älä joudu liian kauas; kun kuu laskee ja tuo kirkas tähti katoaa, niin saat tulla takaisin. Katsos, minä en sido sinua liekaan, kuten karjapaimen, en kytke sinua kuten moukat. Siinä on kyllä, kun huudan aamulla: "hoi, Ilo heponi!" niin sinä heti olet paikalla.
Ymmärsikö eläin? Miksei olisi ymmärtänyt. Päästyänsä vapaaksi satulasta ja suitsista teki hevonen aimo hyppäyksen, ojenteli sitten takaraajojansa, rupesi piehtaroimaan, kääntyen selällään ainakin kolmasti koivet päin taivasta; sitten se nousi nopeaan taasen jaloillensa, pudisteli, hirnahteli ja rupesi halukkaasti haukkaamaan rehevää ruohoa, pitkällä hännällään yöhyönteisiä luotansa karkoitellen.
Hevospaimen loikoili pitkällään siinä makuusijallansa viheriällä nurmella.
Mikä mainio vuode! Patjana koko laaja pusta ja telttana tähtitaivaan kansi.
On jo yö. Mutta maa ei pahan lapsen lailla tahdo vielä nukkua. Eikä se unta saisikaan. Kuuluu kaikenlaisia ääniä vielä. Kaikki on niin salaperäistä. Ei tänne kuulu kirkonkellojen ääni kaupungista eikä koirain haukunta karjapaimenten majan luota, sieltä on tänne siksi pitkä matka. Läheisessä ruoikossa rääkyy ruo'onpäristäjä ihan kuin joku aavehenki; soiden satakieli, suovarpunen tirskuttaa, ja tuhannet sammakot säestävät; Hortobágyin myllyn yksitoikkoinen kalkutus kuuluu sekaan. Ylhäältä ilmasta huokuu hiljaista hyminää, jäähyväisvaikerrusta, hanhet ja kurjet siellä lentävät säännöllisissä parvissa; niitä töintuskin näkee, vaikka onkin kirkas tähtitaivas. Taaja hyttysparvi vielä survoo edestakaisin ilmassa, senkin ääni tuntuu kaukaiselta aavesoitolta. Välistä kuuluu myöskin hevosen hirnuntaa.
Ennen sinun on tullut hyvin uni, paimen parka; kun pääsi satulaan varaan laskit, niin heti nukuit; mutta miksi nyt valvot tummansinistä taivasta katsellen ja puhutellen tähtösiä, kuten kummisetäsi on sinua opettanut? Tuolla keskellä taivaan kantta on "Pohjantähti", joka ei milloinkaan liiku paikaltaan; tuolla on "Paimenpari", tuo väriään vaihteleva on "Orvonsilmä". Tämä kirkas tähti taivaanrannalla on "Viikatetähti", ja tuo kirkkaampi taasen "Pakolaisen lamppu". Nuo kolme tuolla ovat "Kolmen kuninkaan tähdet", — yhdessä sarjassa on "Seitsentähtinen", ja tuo, joka pian katoaa usvan taa, on "Taivaan ikkuna".