Mitä tähtien katseleminen häntä auttaa, kun ei kumminkaan taida niiden kanssa puhella? Outo, raskas taakka painaa hänen sydäntänsä; hänen sielussaan tuntuu olevan kamala, verta vuotava haava! Ehkä helpottaisi, jos voisi jollekin ilmaista sydänsurunsa ja valitella vaivaansa. Mutta tämä pusta on yhtä tyhjä kuin se on suurikin.
Tuo kirkas tähti laski, kuu oli myöskin jo katoamassa, hevonen heitti syöntinsä ja palasi isäntänsä luo. Tuli hiljaa astellen, ikäänkuin peläten hänet herättävänsä, ja kaulaa ojentaen tutki, pää alhaalla, nukkuiko isäntä vai eikö.
— Tule vain, heponi. En nuku vielä.
Nyt hevonen hirnahti iloisesti ja laskeutui itsekin nurmelle ihan isäntänsä viereen.
Paimen nousi vuoteeltaan istualle, laskien kasvonsa kätten varaan.
Hänellä oli siis olento, jonka kanssa voi puhella. Älykäs eläin
— Katsos, rakas Ilo heponi. Sellainen on tyttö. Päältä kultaa, sisältä hopeaa. Totta puhuessaan on puoli valhetta, valheessaan taasen puoli totta… Ei sitä opi kukaan oikein käsittämään… Sinä tiedät, kuinka paljon rakastin häntä… Monta kertaa kannustin kylkiäsi verille asti, jotta pikemmin hänen luoksensa pääsisin… Monta kertaa jätin sinut seisomaan hänen porttinsa edustalle, lumituiskuun, lokaan, tuimaan säähän tai paahtavaan auringonpaisteeseen, niin, sinut juuri, rakas, hyvä heponi. En sinua silloin muistanut, vaan yksin häntä.
Hevonen näytti sangen älykkäältä ja miettiväiseltä. — Miksei hän tuota muistaisi? Niinhän se oli.
— Tiedät senkin, kuinka suuresti hän rakasti minua… Asetteli ruusuja korviesi taa, palmikoi nauhoilla harjasi, syötteli kädestänsä sinua sokerileivoksilla… Monta kertaa hän vedätti meidät takaisin syleilyllään, kun minä jo istuin satulassa. Usein hän halaili sinunkin kaulaasi, jotta vain saisi meidät jäämään.
Hevonen äännähteli vastaukseksi hiljaa: hhmm… Kyllä hän niin teki.