— Mutta sitten se kirottu veitikka tuli sinne ja varasti puolen hänen sydämestänsä. Olisi edes vienyt sen kokonaan! Olisi pitänyt sen sitten myöskin! Jospa olisi vienyt hänet mukanaan kauas maailmaan, niin ei hän olisi jäänyt tänne puolittain onneksi, puolittain kiroukseksi.
Hevonen varmaan koetti häntä lohduttaa, koska laski päänsä isännän polvelle. Suruissaan paimen murahti:
— Taivaan kirouksen saakoon ilkityöstä, joka toisen ruusun itsellensä ryöstää! Sillä jos mä itse häntä lyömään lähden, varmaan äitinsäkin itkee työnsä tähden.
Hevonen alkoi piestä vihaisesti hännällänsä maata; isännän kiukku tarttui häneen.
— Mutta mitenkä minä häntä voisin lyömään lähteä? Onhan mies paennut muille maille. Et ole sinäkään noidanratsu, jotta kautta maiden voisit minua ruveta lennättelemään, pysyt vain koreasti täällä lohduttamassa minua sydänsurussani.
Ei hevonen voinut tätä asiaa muuksi muuttaa. Tyytymystänsä kovaan kohtaloon se osoitti siten, että laskeutui ihan pitkälleen nurmikolle kaula ojossa.
Paimen ei antanut hevosen vielä ruveta nukkumaan, hänellä oli vielä puhumista.
Maiskaus huulilla, ihan suukon kaltainen, sai pian hevosen pystyyn.
— Älä nuku… En nuku minäkään… Tulee vielä sekin aika, jolloin maata saadaan… Ollaan yhdessä niin kauan… Sinä et saa koskaan enää jättää isäntääsi… Enkä minä luopuisi sinusta, vaikka saisin sinun suuruisesi ko'on kultaa hinnaksesi… Sinä yksin olet omani, olet uskollinen… Kyllä minä tiedän, miten sinä autoit tohtoria nostamaan minua maasta tarttuen hampaillasi liivini rinnuksiin, kun makasin pustalla kuoleman kielissä ja korpit jo ympärilläni liitelivät. — Muistatko sitä? Näin tartuit liiviini!… Aimo elukkani… Älä pelkää, että enää mennään yli Hortobágyin sillan, ei enää poiketa Hortobágyin krouviin!… Vannon tässä kautta tähtitaivaan, etten ikinä, sinä ilmoisna ikänä astu yli sen talon kynnyksen, missä tuo tyttö asuu!… Älkööt nuo tähdet enää minulle tuikkiko, jos sanani syön…
Tämän valan kuullessaan hevonenkin nousi etujaloilleen, istui maassa kuten koirain on tapana.