— Älä sentään pelkää, että me tänne jäädään vanhenemaan, — jatkoi paimen. — Emme jää ainaiseksi tätä tasankoa astelemaan… Pienenä poikasena näin kauniitten kolmiväristen lippujen liehuvan — niiden perässä pulskeita husaareja… Kadehdin keitä… Näin sitten noiden husaarien kaatuvan maahan haavoitettuina ja kauniitten lippujen joutuvan lokaan kaikkien tallattaviksi… Ei noin saa asiat jäädä!… Vielä tulee päivä, jolloin vanhat liput otetaan kätköstään ja me nuoret, reippaat pojat marssimme perässä antamaan selkään noille häijyille kasakoille… Silloin sinä tulet mukaan, hyvä heponi, kun kuullaan sotatorven ääni.
Hevonen karkasi pystyyn, ikäänkuin olisi jo kuullut sotatorven äänen, ja rupesi etujaloillaan kuopimaan maata, harja vinhasti nousten ja pää pystyssä sekä kovasti hirnuen hiljaiseen yöhön. Toiset hevoset heti vastasivat sen hirnuntaan.
— Siellä sitten saadaan tämä asia päätteeseen!… Siellä paranee surumme, ei se itkulla ainakaan tule paremmaksi. Ei minun henkeni saa mennä uskottoman tytön myrkkyjuoman eikä vielä myrkyllisempäin suukkojen kautta, vaan kunnon vihollisen miekan terään. Ja kun minä makaan verissäni sotatantereella, niin sinä jäät luokseni vartioimaan minua, kunnes tullaan hautaan viemään.
Ja ikäänkuin aikoen koetella hevosensa uskollisuutta oli paimen nyt kuolevinaan, heittäytyi pitkälleen maahan oikaisten jäykästi käsivartensa pitkin nurmea. Hevonen katsoi häntä hetkisen, mutta nähdessään, ettei isäntä liikahtanutkaan, astui se korvat luisussa hänen luokseen alkaen turvallaan koskettaa häntä olkapäähän. Mutta kun ei paimen sittenkään antanut elonmerkkiä, alkoi hevonen juosta tömistää yltympäri. Mutta kun ei hän kavioiden töminäänkään herännyt, rupesi hevonen nostamaan häntä viitan kauluksesta hampaillaan ylös istumaan, kunnes paimen lopettaen leikin aukaisi silmänsä ja syleili molemmin käsin hevosensa kaulaa.
— Sinä olet ainoa uskollinen ystäväni.
Ja hevonen ihan nauramaan rupesi; ylähuuli nousi, jotta kiiltävä hammasrivi näkyi, ja sitten se alkoi iloansa osoittaen hypellä ja koikkelehtaa pikkuvarsan lailla, kun koko kuolemantapaus olikin vain leikkiä. Viimein se itsekin laskeutui pitkälleen maahan. Nyt oli sen vuoro jatkaa leikkiä, nyt se oli kuolevinaan.
Paimen alkoi puhutella sitä, maiskahuttaa huulillaan, mutta hevonen ei liikahtanut.
Paimen laski päänsä hevosen kaulalle, se oli hänelle hyvänä tyynynä.
Ratsu kohotti päätään, havaitsi isäntänsä nukkuvan ja oli hiljaa.
Siihen jäivätkin molemmat lepäämään…
Hevonen alkoi kuulla pustalta kaukaisia ääniä, mutta ei vieläkään liikahtanut.
Kaikuvalla hirnunnalla herätti se ensin isäntänsä.