— Kaksi? Vai kaksi? Se on liian paljon!
— En minä tiedä.
— Mutta minä tiedän. Siitä voi hänelle tulla pitempikin lepoaika.
— Voi, minun täytyy rientää, jotta laukki on kotona siksi, kun hän nousee. Kun näet isäntä haukkuu paimenta, niin tämä vuorostaan sättii minua. Mutta annappas, kun kerran itse pääsen paimeneksi, niin osaan minäkin kärripojalle antaa selkään. Hyvästi, Santeri setä.
— Hyvästi on jo.
Poikanen hyppäsi laukin selkään, tarttui liekanuoraan ja alkoi paljailla kantapäillään potkia hevosen kylkiin. — Mutta laukki ei olisi millään ehdolla vielä tahtonut täältä lähteä, useat kerrat se pyörähti takaisin, pyrkien aina vain toisten hevosten luo. Vihdoin tuli paimen pojalle avuksi, otti pitkän piiskansa, sivalsi sillä kerran hyvästi reisille ja läimäytti vielä perään pari kolme kertaa. Silloin hevonen, pää rintaan painuneena, lähti laukkaaman pustalle suoraa päätä eteenpäin; pojalla oli täysi työ pysyä selässä pitämällä lujasti harjasta kiinni.
Hevospaimen oli nyt selvillä tehtävästänsä.
— Ja vie myöskin Frans Laczalle terveisiä Santeri Decsiltä, — huusi hän pois kiitävälle pojalle, mutta tuskinpa tämä enää kuuli koko asiaa.
XI.
Seuraavana päivänä meni hevospaimen majalle ja sanoi isännälle: