— Tarkoitan sitä, joka tuo tänne väliin jonkinmoisia huiveja ja nahkoja.
— Oletteko te poliisi?
— En mar olekaan, ihanaiseni! Sillä siinä tapauksessa en olisi tullut tänne, vaan makaisin kotonani. Minä olen tuon herraspojan hyvä ystävä.
— En tunne poika parkaa. Ei hän tuo tänne mitään huiveja eikä nahkoja, poika parka.
— No, sitte on hän vastedes tuova. Mutta sanokaa hänelle, kallis kultaseni, että hän olkoon varoillaan, sillä ne tukut, jotka tänään poltetaan mestaajan uunissa, ovat tuodut Astrakanista ja niissä on itämainen rutto; minne ne viedään, sinne majoittuu musta kuolema.
Jos tämä sulo nainen olisi saanut käteensä palavan kekäleen, ei hän olisi niin kovasti kiljaissut kuin nyt tämän kuultuansa. Hän syöksi pois uunin edestä missä hän paraikaa oli leivän paistamisen toimessa, juoksi kuka tiesi minne, ja palasi hetkisen perästä takaisin kasvot kauhistuksen hiessä; hän kantoi pihdeillä kahta nahkaa, joita hän piti niin kaukana ruumiistaan kuin suinkin, ja juoksi uunin luo, minne hän heitti esineet; pihdit viskasi hän kauas luotansa. Sitte paiskasi hän uunin oven kiinni, jottei savu pääsisi ulos; koko ajan kalisivat hänen hampaansa, aivan kuin vilutautisen. Tavan takaa mutisi hän kirouslauseita, jotka tarkoittivat nahkojen tuojaa.
— Katsokaapas, ihana yön kuningatar, miten helposti ansaitsitte toisenkin floriinin.
— Hitto vieköön tuon heittiön raadon! Minulle hän ei sanonut, mistä hän niitä toi. Varmaankin olen minä siis jo surman oma, eikö niin?
— Kenties ei vielä. Mutta kaikissa tapauksissa lienee paras turvautua siihen rahvaan parannuskeinoon, että vedettyänne hiilet uunista, suvaitsette itse täysissä vaatteissa ryömiä sinne sisään ja viipyä siellä niin kauan kuin suinkin saatatte. Tämän keinon olen oppinut eräältä kuuluisalta lääkäriltä, joka on tällä tavoin: parannellut vanhoja naisia.
Siitä olen varma, että hän seurasi neuvoani.