Katsoessaan ulos kajuutan akkunasta Timea näki Timarin seisovan keulassa valtaushaka kädessä. Senjälkeen kuului äkkiä hirmuinen jyske. Jättiläismäinen vaahtopäinen aaltovuori vyöryi laivan keulan ylitse ja pirskoitti valkeaa vaahtoaan kajuutan akkunaan, niin että Timea hetkiseksi aivan sokaistui. Hänen jälleen katsoessaan ulos ei kommissaario enää seisonutkaan keulassa. Ulkona vallitsi suuri sekasorto. Timea hyökkäsi ovelle ja törmäsi isäänsä vastaan.
"Hukummeko?" hän huusi.
"Ei, laiva on pelastettu, mutta kommissaario on pudonnut veteen."
Timea oli nähnyt sen. Juuri hänen silmäinsä edessä oli aalto huuhtaissut hänet laivan keulasta veteen. Mutta silti ei hänen sydämensä sykkinyt kiivaammin. Kummallista! Nähdessään valkean kissan hukkuvan aaltoihin joutui hän epätoivoon. Silloin ei hän kyllä voinut pidättää kyyneleitään. Mutta nyt, kun laineet lakaisivat pois kommissaarion, ei hän edes sanonut: "Voi raukkaa!"
Niinpä niin, mutta kissa oli valittanut niin surkeasti, ja tämä ihminen uhmaa koko maailmaa. Valkea kissa oli niin pieni ja sievä, mutta laivakommissaario on ilkeä mies. Ja lisäksi ei pikku kissa kyennyt auttamaan itseään, mutta kommissaario on voimakas ja notkea ja suoriutuu kyllä hyvin vaarasta — onhan hän mies.
Laiva oli pelastettu ja ui kanavan turvallisessa väylässä. Miehistö, kekseillä varustettuna, hyppäsi veneisiin etsimään kadonnutta kommisaariota. Eutym heilutti ilmassa rahapussia, jonka hän lupasi palkkioksi Timarin pelastajalle.
"Sata tukaattia sille, joka tuo hänet elävänä syvyydestä!"
"Pitäkää tukaattinne, herraseni!" kuului kaivatun ääni laivan toisesta päästä. "Minä tulen itse."
Nähtiin, miten hän kiipesi ylös ankkuritouvia pitkin.
Hänen tähtensä ei kenenkään tarvinnut olla huolissaan; hän ei niin helposti joudu perikatoon.