"Mitä tahdotte neiti?"
Atalia kuivasi kyyneleensä ja katseli kauan kapteenia loistavin silmin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa katseillaan, miksi hän oli tullut. Eikö kapteeni ymmärtäisi?
Ei, hän ei ymmärtänyt.
Nähdessään nyt olevansa pakotettu puhumaan, hän alkoi vavista kuin vilutaudin värisyttämänä.
"Herraseni", hän vastasi vapisevalla äänellä, "niin kauan kuin onni oli minulle myötäinen rakastitte minua. Onko sitä tunnetta vielä nimeksikään jälellä?"
"Neitiseni", vastasi Katshuka kylmän kohteliaasti, "olen aina pysyvä ystävänänne ja ihailijananne. Isku, joka kohtasi teitä, kohtaa minuakin; olemme molemmat kadottaneet kaikki. Minäkin olen epätoivoissani siitä, sillä minä etsin turhaan pelastavaa ajatusta, joka voisi elvyttää tuhkaksi palaneet toiveeni. Virka, joka minulla on, vaatii minulta paljon sellaista, jota en voisi täyttää. Meidän asemassamme olevien henkilöiden, joilla ei ole omaisuutta, ei ole luvallista naida."
"Tiedän sen", sanoi Atalia, "enkä suinkaan tahtonut muistuttaa teille tätä. Me olemme nyt kovin köyhiä, mutta kohtalomme voi saada yht'äkkiä suotuisan käänteen. Belgradissa asuu eräs isäni rikas setä, joka meidän piti saada periä; siten meistä piti taas tulla rikkaita. Minä kyllä odotan teitä; odottakaa tekin minua. Ottakaa takaisin kihlasormuksenne, viekää minut äitinne luo ja antakaa minun jäädä luoksenne kihlattuna morsiamenanne. Minä odotan teitä siksi kunnes tulette minua noutamaan, ja siihen saakka olen oleva äitinne rakastava tytär."
Herra Katshuka huoahti niin syvään, että hän oli puhaltamaisillaan sammuksiin edessään olevan kynttilän.
"Oi, neiti", hän sanoi ottaen pöydällä olevan luotilaudan käsiinsä, "ikävä kyllä se on mahdottomuus. Te ette tunne äitiäni. Hän on ylväs nainen, luoksepääsemätön luonne. Hän elää erikseen maailmasta eikä rakasta ketään. Te ette aavista, mitä taisteluja minun on ollut käyminen hänen kanssaan rakkauteni tähden. Hän on syntyjään paroonitar eikä ole milloinkaan ollut suostuvainen tähän liittoon. Eihän hän edes tullut häihimme. Hänen luokseen en voi teitä viedä, neitiseni. — Minä olen teidän tähtenne rikkonut välini äitini kanssa."
Atalian povi kohosi voimakkaasti; hänen kasvonsa hehkuivat. Hän tarttui uskottoman sulhasen vasempaan käteen, josta puuttui kihlasormus ja kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan hän kuiskasi hiljaa ikäänkuin eivät edes mykät seinät saisi kuulla hänen sanojaan: