Kenties löytyisi kuitenkin jostakin ihmisasunto, jossa Timea ja hänen isänsä voisivat rauhassa viettää yönsä?
Timarin terävä silmä keksi heikon savun nousevan rantakaislikosta kohoavien poppelien yläpuolelle. Siellä toki on ihmisiä!
"Minäpä soudan katsomaan, kuka siellä asuu."
Hän työnnätti venheen vesille, otti pyssynsä, metsästyslaukkunsa ja verkon — eihän voinut tietää, mitä sattuisi eteen, kenties metsänriistaa tai kaloja — ja souti sitten kaislikkoa kohti, yht'aikaa pitäen perää ja soutaen.
Tungettuaan kaislikon halki näki hän äkkiä edessään sen, mitä oli etsinytkin, saaren. Hän lähestyi, nousi maihin ja katsahti ympärilleen. Tämä saari oli varmaankin aivan uusi lietemuodostuma, jota ei vielä toistaiseksi oltu merkitty karttoihin.
Timar pysähtyi kuuntelemaan. Ei ääntäkään kuulunut. Nelijalkaisia ei saaressa voi asua. Tulva surmaisi ne sukupuuttoon. Asujaimistona ovat vain linnut ja linnuistakaan ei leivonen eikä villikyyhky eksy tänne. Tämä ei ole niille sovelias asuinpaikka. Ne etsivät sellaisia seutuja, missä ihmiset asuvat siementä sirotellen.
Täällä näkyy kumminkin kaksi elävää olentoa, jotka ilmaisevat ihmisen läheisyyttä. Toinen on ampiainen, toinen öinen kultarastas. Kumpainenkin on suuri jalostettujen hedelmälajien ihailija. Missä jättiläismäiset ampiaispesät riippuvat puissa, missä kultarastas viheltelee houkuttelusäveliään lehdossa, siellä täytyy myös olla hedelmäpuita likellä, ja siellä, missä kasvaa hedelmäpuita, siellä on myös ihmisiä.
Timar seurasi kultarastaan vihellystä. Raivattuaan itselleen tietä orapihlaja- ja kuusamapensaiden lomitse, joiden piikit repivät rikki hänen vaatteensa, pysähtyi hän kuin kiinninaulattuna, hämmentyneenä.
Edessään hän näki todellisen paratiisin.
Hyvin viljellyn puutarhan hedelmäpuineen, jotka eivät olleet istutettuja suoriin riveihin, vaan sinne tänne siroteltuihin sieviin ryhmiin, ja joiden oksat painuivat maahan asti suloisen taakan painosta. Omena-, päärynä-, luumupuita, kaikenlaatuisia, täynnä kultahohteisia, punertavia hedelmiä, muistuttaen ruusu- ja liljakimppuja. Maassa jalkojen juuressa suuret kasat pudonneita hedelmiä. Niiden välillä muodostavat vattu-, viini- ja karviasmarjapensaat punaisine, keltaisine ja tummanvihreine marjoineen oikean metsikön. Tämän hedelmäsokkelon lävitse ei johda yhtään tietä, maa on ruohon peitossa. Mutta kaikkialla, missä voi nähdä puiden lomitse, pilkistää kukkaistarhoja; niiden takana vihdoin näkyy asumus, josta savu nousee. Se on pieni haaveellinen rauhan asuinsija. Taustassa kohoaa korkeuteen jättiläissuuruinen kallio, jossa on syvennys. Sen alla on varmaankin tulisija ja tuolla vie toinen aukko alaspäin ehkä kellariin. Pieni asumus on kiinni kalliossa. Se on rakennettu kivestä ja savesta. Siinä on kaksi huonetta, kummassakin yksi akkuna. Toinen akkuna on toista pienempi, ja toinen huone toista matalammalla. Molemmat ovat kaisloilla peitetyt ja molempiin johtaa yhteinen puusta tehty eteinen, muodostaen kuistin, joka on koristettu monenmoisilla, eri puulajeista veistetyillä eriskummallisilla kuvioilla. Mutta yhtävähän näkyy kiveä ja savea kuin puutakaan, mikä tiheästi on majan ympäri eteläpuolella punottu köynnöksiä riippuvine punaisine ja sinisine rypäleineen ja pohjoispuolella humalaköynnöksiä, joiden kypsät hedelmät vihertävän kullan tavoin peittävät korkean kallionkin. Kallion alastomimmille huipuille on sitä paitsi istutettu purjosipulia, jotta kaikki olisi vain vihreätä.