Vahvarakenteinen laiva on maalattu mustaksi, ainoastaan kokka on hopeanhohtoinen ja päättyy näkinkengänmuotoiseen keulaan, joka on päällystetty kiiltävällä lyijyllä. Kansi on pitkän talonkaton muotoinen. Kummallakin sivulla kulkevat kapeat portaat, ja avoin käytävä johtaa toisilta airoilta toisille. Se osa kantta, joka ulottuu keulalaidan yläpuolelle, päättyy kaksoiskajuuttaan, joka sisältää kaksi hyttiä, joista ovet aukeavat oikealle ja vasemmalle. Kajuutan kolmannessa seinässä on kaksi pientä ikkunaa vihreine verhoineen ja näiden ikkunoiden välisellä seinällä on kultapohjalle maalattu neitseellinen kuva Pyhästä Barbarasta, joka kuoli marttyyrikuoleman. Hän on maalattu vaaleanpunaiseen pukuun, jota osaksi peittää vaaleansininen viitta, punainen huivi päässä ja valkea lilja kädessä.
Kajuutan ja keulassa olevan vintturin välisellä pienellä alalla on kaksi jalkaa leveä ja viisi jalkaa pitkä vihreäksi maalattu puulaatikko. Se on täynnä multaa, johon on istutettu mitä ihanimpia kerrottuja neilikoita ja leukoijia. Kuvaa ja tätä pientä puutarhaa ympäröi kolme jalkaa korkea rautaristikkoaita, jonka ristikossa riippuu tiheässä ketokukista kiedottuja kiehkuroita; keskellä palaa pieni lamppu punaisen lasin sisällä, ja sen vieressä on kimppu rosmariinia ja pyhiä piilipuunoksia.
Mainitut torventoitotukset antavat merkkejä niiden miesten johtajalle, jotka ajavat seitsemääkymmentä kahta, raskasta laivaa vastavirtaan kiskovaa hevosta. Turhaan saisi ihmisääni ponnistella, sillä vaikka huuto voisikin tunkeutua rannalle myrskyn läpi, ei kukaan kuitenkaan ymmärtäisi sitä tässä kaikujen sekasotkussa. Mutta torven merkkikieltä ymmärtävät hevosetkin. Sen milloin venytetystä, milloin katkonaisesta, varoittavasta tahi kehoittavasta äänestä tietävät ihmiset ja eläimet, tuleeko heidän kiirehtää vaiko hidastaa käyntiään vaiko pysähtyä äkkiä.
Sillä tässä kalliokanavassa on aluksen voitettava monta vaikeutta. Sen on täällä taisteltava riehuvan myrskyn puuskien, salaperäisen virran sekä oman lastinsa kanssa; sen on vältettävä kareja ja vesipyörteitä.
Sen kohtalo lepää kahden ihmisen käsissä. Toinen näistä on perämies, joka hoitaa peräsintä, toinen on laivan päällikkö, "laivakomissaario", joka myrskyn pauhinassa antaa laivanvetäjille merkkejään torven toitahduksin.
Mutta näiden molempien miesten kasvoista näkyy, etteivät he tiedä, mitä pelko on. Perämies on karaistunut merikarhu, tasan kolmen kyynärän pituinen, hyvin punakka kasvoiltaan. Hänen äänensä on alituiseen käheä, ja siinä on huomattavissa vain kaksi vaihtelevaa sävyä, koriseva mylviminen ja kumea murina. Todennäköisesti on hänen senvuoksi pidettävä kaksinkertaista huolta kurkustaan: ennakolta ehkäisevällä punaisella kaulahuivilla, joka on kiedottu kireästi kaulan ympärille, ja jälestäpäin vaikuttavalla viinapullolla, jonka paikka on hänen povitaskussaan.
Laivakomissaario on noin kolmenkymmenen vuotias, vaaleatukkainen, haaveellisen sinisilmäinen ja lukuunottamatta pitkiä viiksiä muuten sileäksi ajeltu mies. Hän on keskikokoinen ja ensi silmäykseltä heikkorakenteinen, jota luuloa vahvistaa hänen äänensä sointukin, se kun hänen hiljaa puhuessaan muistuttaa naisenääntä.
Perämiehen nimi on Johan Fabula, laivakommissaarion nimi on Mikael
Timar.
Virallinen "puhdistaja" istuu peräsinpenkin laidalla. Hän on vetänyt karvakankaisen huppukauluksen päänsä yli, joten vain nenä ja viikset ovat näkyvissä; molemmat ovat punaiset. Hänen nimeään ei kertomuksemme mainitse. Hän pureskelee parhaillaan tupakkimälliä.
Raskaaseen tammilaivaan on kiinnitetty pieni alus. Siinä istuu kuusi soutumiestä, jotka soutavat tahdissa. Alukseen kiinnitetty pikku vene liitää sen takana.