Yön varjot kuiskivat:
"Katso noita ihania muotoja! Häntä kauniimpaa eivät kenenkään kuolevaisen huulet ole koskettaneet. Ei kenkään ole saava tietää, jos nyt suutelet häntä."
Mutta nytkin vastasi Timar yön varjoille ja samalla itselleen: "Ei, sinä et ole vielä milloinkaan varastanut kenenkään omaisuutta, ja tämä suudelma olisi varkautta." Ja näin sanoen hän levitti persialaisen peitteen, jonka tyttö unissaan oli heittänyt päältään, yli koko ruumiin aina olkapäihin asti ja hieroi peitteen alla nukkujan sydänkuoppaa, jota tehden hän vastustaakseen kaikkia kiusauksia alituisesti piti katseensa neidon kasvoille kiinnitettynä. Hän luuli näkevänsä alttaritaulun, niin kylmät ja samalla kirkastetut olivat nämä kasvot.
Viimein aukenivat silmäluomet, ja hänen tummat, mutta kiillottomat silmänsä kohtasivat Timarin katseen. Hän hengitti helpommin ja Timar tunsi kätensä alla sydämen alkavan sykähdellä nopeammin. Hän veti kätensä pois. Sitten hän piti pulloa tytön nenän alla antaakseen tämän hengittää sisäänsä sen voimakasta tuoksua.
Timea heräsi, sillä hän käänsi pois päänsä ja rypisti kulmakarvojaan.
Timar mainitsi hiljaa hänen nimensä. Tyttö hypähti vuoteeltaan ja huudahtaen: "isä" istuutui sängynlaidalle. Sitten hän alkoi tuijottaa suoraan eteensä. Persialainen peite valahti istujan polville, yöpuku oli pudonnut hänen olkapäiltään alas. Siten istuessaan muistutti hän kreikkalaista kuvapatsasta.
"Timea."
Timar veti batistipaidan hänen olkapäidensä yli. Hän ei sitä huomannut.
"Timea", sanoi hän äänekkäämmin, "isänne on kuollut!"
Tyttö ei liikahtanut. Hän ei huomannut yöpuvun valuneen alas paljastaen hänen povensa. Hän näytti olevan täysin tajuton.